ADDikti

Nonni, voi vittu!!! Se iski taas. Pirunmoinen ahdistus ja paniikki. Menin illalla nukkumaan vasta klo 2 (tai siis aamulla), ja kello soi vahingossa jo 6.20. Sen jälkeen en tietenkään saanut nukuttua kun toinen herätti klo 7. Ihan pirteänä nousin ylös, herättelin muksun, kävin käskemässä ukon ylös ja lähdin käyttämään koiria. Kaikki meni oikeastaan ihan ok, mitä nyt mies normaaliin tapaansa nusutti pilkkua ja kuuli kaiken mun sanoman kirjaimellisesti. Mä tietysti vedin herneet.

Sain muksun ihan ok kouluun, halittiin ja heipatettiin. Likka oli oikein reipas ja oltiin koulun pihalla ihan ajoissa. Mutta kun pääsin himaan, se iski. Istuin alas sohvalle ajatuksena vähän neuloa ennen junalle lähtöä (sattui olemaan myöhäisempään töihiin meno tänään). Ja sitten…. jumalaton ahdistus, rintaa puristi, itketti niin että ei henki meinannut kulkea. Koirakin tuli ihan hädissään ihmettelemään ja läpyttelemään tassulla mammaa. Ei ymmärrä. Concertaa syön edelleen, samoin sen yhden kapselin Seronilia (no, tunnustan, vähän on lipsunut eikä ihan joka päivä ole mennyt). Oli pakko varata aika lekurille, meen puolen päivän jälkeen.

Nolotti soittaa duuniin, kun en pystynyt puhua kunnolla kun itketti niin. Änkytin vaan että en pysty tulemaan ja soitan iltapäivällä. Harmittaa sekin niin vitusti että joudun kai taas olemaan pois. Mä nimittäin oikeesti tykkään tästä nykyisestä hommastani. Mukavan monipuolista ja ihanat duunikaverit. Tällä menolla ei varmasti tule jatkoa sopimukselle. Kele!!!!

Ainoa ahdistava asia, minkä keksin, on se että mä joudun nykyään lähes yksin viihdyttää tuota likkaa. Mies istuu toisessa huoneessa koneella, ovi kiinni, ja muksu huutaa koko ajan mun niskassa. Onneksi sillä on kamuja joiden kanssa viettää aikaa,  mutta tarviihan se vanhempiensa huomiotakin silloin tällöin. Ja nimen omaan isänsä, sillä likkahan ei ole mun, mä olen “vain” äitipuoli vaikka hirmu hyvät välit meillä onkin. Musta tuntuu, että mies ottaa kontaktia likkaan nykyään enää vain silloin kun pitää komentaa sitä tekemään jotain. Pitäs ottaa puheeksi tuo asia, mutta kun mä en helvetti soikoon saa sanottua tuota. Kerran vihjaisin, ja se ymmärsi sitten niin että en halua olla likan kanssa ollenkaan eikä mies esim. voi mennä päiväksi harrastuksiinsa kun mä “joudun” olla lapsen kanssa. Enhän mä helvetti soikoon sitä tarkoittanut!!!!

Vittu mä varmaan onnistun tyrimään tämänkin liiton kun teen tosta big issuen. Mutta kun mulle se on Big Issue!! Plääääääääääääääääääh!!!!

Mä olen aina kärsinyt tietynlaisista äänistä ja vilkkuvista valoista. Mahtaakohan olla addipiirre tuokin? Katselin äsken Aavekuiskaajaa, ja jostain syystä tässä nimenomaisessa jaksossa oli runsaasti nopeasti vaihtuvia kuvia ja vilkkuvaa valoa. Ai hitto että tuli huono olo. Sama olo tulee kun katsoo “vapaalla kädellä” kuvattuja pätkiä. Esim. leffa Blair witch project oli tuskallista katsottaaa tuon(kin) takia. Mahtaako mulla olla samaa ongelmaa?

Olen koko ikäni kokenut olevani jotenkin erilainen. Kysymykseen kuka ei kuulu joukkoon vastattiin aina yleensä “Addikti”. En osaa tarkemmin määritellä, miten olin erilainen. Kukaan ei suoraan minulle sanonut, enkä osannut verrata itseäni muihin sillä tavalla että olisin ymmärtänyt miksi olen toisenlainen kuin muut. Näin vain on aina ollut. Vaikka nykyään suhteellisen hyvin tulen toimeen kaikenlaisissa porukoissa, en koskaan koe kuuluvani yhteenkään.

Olen aina viihtynyt omissa oloissani ja tarvinut runsaasti omaa aikaa myös parisuhteessa ollessani. Väilillä olen suorastaan poissaoleva omien ajatusteni kanssa. Ovenpielet, lyhtypylväät, huonekalut sun muut ovat aina hypänneet tielle kun olen ollut liikkeessä, siksipä olenkin usein täynnä mustelmia. Tavarat karkaavat käsistä, ovet paukkuvat tahtomattani ym. ja tämä on usein aiheuttanut sen että läheiseni tulkitsevat minun olevan vihainen ja paukuttelevani tavaroita sen takia. En kykene keskittymään kunnolla asioihin jotka eivät minua kiinnosta, tämän takia esim. opiskelu ja varsinkin teoriapuoli on aina ollut hankalaa. Jos taas teen jotain joka kiinnostaa tavattomasti, keskityn niin että en näe enkä kuule mitään, ja suutun tavattomasti jos joku tulee keskeyttämään. Saatan touhuilla mielenkiintoisen asian parissa vaikka 24 tuntia nukkumatta  ja syömättä. Olen yliherkkä tietynlaisille äänille, kosketuksille, materiaaleille…. Tuossa muutamia oireista, joita minulla on ollut niin pitkään kuin muistan. Muitakin on mutta en nyt tähän hätään muista.

Kun äitini löysi biologisen perheensä, selvisi että heissä on runsaasti addeja ja adhd:ta sairastavia. Äiti alkoi ensimmäisenä epäillä veljelläni olevan ko. vaivan, tämä on nimittäin melkoinen duracell-pupu jonka kaikki hankkeet menevät päin mäntyä. Sitä myötä aloin itsekin googletella aiheesta. Mitä enemmän selvitin ja luin ja tein testejä, sitä varmempi olin; minulla on add tai adhd.

Olin kärsinyt masennuksesta pitempään, ja niissä asioissa terveysasemalla käydessäni otin puheeksi adhd-tutkimukset. Hoitajan kanssa sitten teimme erinäisiä testejä,  hän haastatteli minua useita kertoja, jouduin hankkimaan vanhoja todistuksiani ym. dokumenttia. Niiden perusteella hän sitten konsultoi vastuulääkäriäni, joka oli sitä mieltä että kannattaa laittaa minusta lähete eteenpäin. Niin sitten jäin odottamaan kutsua tai hylkäystä HUSin neuropsykiatriselta poliklinikalta.

Jonot näihin tutkimuksiin kunnallisella puolella ovat pitkät. Itse odotin puolitoista vuotta vastaanotolle pääsyä. Ensin kävin psykiatrin vastaanotolla, sen jälkeen useamman kerran neuropsykologin vastaanotolla tekemässä kaiken maailman testejä, ja viimeksi vielä psykiatrin luona loppulausunnon kuulemassa.Tällä käynnillä sitten sain kokeiltavaksi Concertan, jota käytän edelleen, sillä se on mielestäni helpottanut elämääni huomattavasti.

Käyn edelleen HUS:issa kontrolleissa, nykyään siellä seurataan kai noin vuoden verran ennen kuin pistetään jonnekin muuall. Kunnalliselle? Yksityiselle? En tiedä, jää nähtäväksi.

Viettelinpä viikonlopun ihan luomuna, en siis ottanut Concertaa. Ja sen kyllä huomasi. Ja huomaa vieläkin. Kauhea tiskivuori, en saanut siivottua enkä pestyä pyykkiä, mies ressukka sai ihan yksin kasata kirppiskamoja ja touhuta paikkoja kuntoon. Koko mun viikonloppu meni nojatuolissa istuen ja telkkaria töllöttäen.

Tänään sitten otin taas lääkkeen kun piti duuniin, ja BUM!! Taas on virtaa ja aivokoppa toimii suht. järjestelmällisesti. Töissä sain valmiiksi muutaman pienimuotoisn projektin. Kotiin tultuani pistin vielä pyykit pyörimään, tiskikoneen päälle, sain laitettua kasan CDitäni koneelle ym. ym. mitä piti tehdä viikonloppuna.

Aion kyllä jatkossakin noita luomuviikonloppuja pitää, kun ei olo tuon pahemmaksi mene. Se eka luomupäivähän oli vähän huono, mutta silloin kuvaamiani oireita ei enää ole tullut vaikka lääke onkin jäänyt ottamatta. Pahemmat oireet tulevat, kun satun unohtamaan muutamaksi päiväksi masennuslääkitykseni.

Heräsin äsken itkien. Sitä tapahtuu aina silloin tällöin. Yleensä syynä on uni, jossa kiertelen jo kuolleiden isovanhempieni taloa ja pihaa, vähän jo rempalleen päässyttä. Ja uni loppuu aina siihen että alan itkeä ikävästä heitä kohtaan, ja herätessä itken ihan oikeastikin.

Isovanhempani ovat kuolleet jo yli kymmenen vuotta sitten. He olivat minulle todella rakkaita. Vietin paljon aikaa heidän luonaan lapsuudessa ja nuoruudessa, myöhemmin he muuttivat perheemme luokse asumaan, siihen saakka kunnes sitten kuolivat. Mummon kanssa touhuiltiin kaikenlaisia “tyttöjen juttuja”, hän kantoi minulle kesällä jäätelöä pihakeinuun Flora-rasiassa ja saunaan limpparia villasukassa (että pysyisi viileänä). Papan kanssa kierreltiin pitkin metsiä “kusiaisten sielunelämää tutkimassa”, hiihdeltiin talvisin, iltaisin ja sadepäivinä pappa kertoi itse sepittämiään hurjia Lapin-satuja. He olivat minulle maailman parhaat mummu ja pappa.

Äitini oli heidän ainoa, adoptoitu lapsensa ja minä ensimmäinen lapsenlapsi. Isovanhempien kuoltua on äiti alkanut kertoa kaikenlaista lapsuudestaan, negatiivisia asioita, ja moittia isovanhempiani. Hän on myös löytänyt oman biologisen perheensä ja isovanhempani ovat jääneet lähes täysin unholaan. Ymmärrän kyllä miten iso asia on löytää omat juurensa ja saada vihdoin kauan kaipaamiaan sisaria, veljiä, tätejä ja enoja. Ymmärrän senkin, että äiti saattaa tuntea tietynlaista katkeruuttaa isovanhempia kohtaan, sillä he kielsivät häneltä äidille itselleen tärkeitä asioita jotka hän ehkä olisi saanut tehdä jos olisi ollut biologisen perheensä parissa. Mutta minä rakastan mummua ja pappaa edelleen, ja kaipaan heitä valtavasti, joten en halua kuulla jatkuvaa mollausta ja panettelua.

Miten pitkään ikävä voi kestää?

Taas valo viiltää taivaanrantaa
Se päivän yöstä erottaa
On tullut aika pois se antaa
Jota niin paljon rakastaa

Markus Backström

Mikähän on nyt tullut, kun pinna ei millään meinaa kestää tuota muksua? Concertaa vedän ihan saman kuin ennenkin, välillä jopa 2 x vrk, ja silti kun tuun kotiin ja muksu hyökkää heti kimppuun; “kato mua, kato tätä, kato tuota, pelaa, tee, anna, laita” meinaa mennä närvi ihan oitis. Ens kesäksi kyllä järkätään leiriä leirin perään, vapaaksi vain mun ja miehen loma-ajat.

No, ehkä tähän liittyy sekin, että töissä on suoraan sanottuna ihan helvetillinen kiire. Resursseja ei ole tarpeeksi ja jokaisen pitää venyä ja paukkua yli voimavarojensa. Kun tulee kotiin, olisi kiva rauhoittua edes puoli tuntia. Tänään oli pakko sanoa lapselle, että nyt en katso, kuule enkä mitään muutakaan ennen kuin olen juonut saavillisen kahvia ja katsonut nettipaikkani läpi. Eipä se tuosta nokkiinsa ottanut, kävi vain välillä kurkkaamassa miten paljon kahvia mulla oli jäljellä.

Koitan ajatella, että ihan biologisetkaan äidit ei varmaan aina jaksa jälkikasvuaan, joten saan  minäkin äitipuolena välillä rasittua ja väsyä.  Kyllä tämä tästä varmaan pian taas helpottaa.

Huomenna olisi psykiatrin kontrollikäynti, saa nähdä mitä tapahtuu lääkitykselle.

Eipä tule tänne blogiin muuten kuvia lisättyä, niin laittelen joka viikko jonkin mielestäni mukavan / silmäni mukaisen kuvan tänne. Älkää kysykö mitä järkeä tuossa on, en tiedä. Tässä ensimmäinen, hilpeä menninkäiskuva. Piti piristää itseä pirteällä kuvalla kun muuten on niin mieli maassa, tai paremminkin kiukkuinen.

Täällä valvon, enkä muuta voi. Tai no, koitan mennä kohtapuoleen sänkyyn, vaikka en millään malttaisi. Väsyttää kyllä mutta olen ihan totaalisesti juuttunut blogien maailmaan. Löysin monta uutta blogia joihin pitää tutustua, muutama niistä päässee linkkilistallenikin. Harmi vain, että päätin alkaa tutustumisen juuri tänä iltana, kun huomenna pitäisi herätä klo 6 jotte ehtii töihin ajoissa.

Tämä äkillinen into hillittömään surffailuun ja puuhasteluun saattaa johtua siitä, että otin taas toisen Concertan klo 16 aikaan. Myös se, että olen yksin kotona, saattaa vaikuttaa asiaan. Puolisko on työmatkalla ja lapsukainen yökylässä, että ei tarvi repiä häntä hereille kukonaulun aikaan kesälomallaan. Huomenna on pakko kokeilla jotain nuijanukutusta (tai vaihtoehtoisesti Imovanea), sillä perjantaina kello soikin jo 5.30. Yikes!!! Onneksi on kolmen päivän viikonloppu, ja vielä rauhallinen sellainen tulossa, sillä pysymme kiltisti kotona Jussia viettelemässä. Lapsi pakataan äitinsä luokse Juhannustelemaan.

No, yritän nyt kipittää vällyn väliin, ja jään odottelemaan 5 ja puolen tunnin kuluttua kajahtavaa puhelimen herätystä. Eikun koirille pöperöt likoon ja hyviä öitä itse kullekin.

Jatkoa klo 3.02

Täällä sitä edelleen kukutaan, Orpokoti-leffaa katsellen ja CD:itä koneelle ripaten. Johtuukohan nämä ajoittaiset valvomiset Concertasta tosiaan, kun ihan pirteä olo on vaikka vähän sellainen väsynyt, en osaa selittää oikein.  Enää ei taida kannattaa edes käydä nukkumaan kun 3 tunnin päästä olisi herätys.

Töissä on parin päivän ajan ollut todella hektistä, sillä toimistotiimistä on kaksi sairaana ja yksi kesälomalla. Eilen ja tänään olin vastaanotossa, ja jouduin eilen iltapäivällä esim. tekemään töitä kahdella luukulla yhtä aikaa, siis kahden asiakkaan kanssa. Ja molemmat päivät menivät suorastaan erinomaisesti. Muut valittelivat kiirettä ja olivat tuskastuneita, minä olin elementissäni.

Olen ennenkin huomannut, että työntekoni sujuu sitä paremmin mitä kiireempi on. Jos esim. päivystyksessä oli kovin hiljainen päivä ja vähän potilaita, en meinannut muistaa sitäkään vähää mitä oli tehtävänä. Mutta jos oli ylipaikat täynnä potilaita tai elvytyshuone pursusi, päivä meni erinomaisesti. Samoin näyttää olevan tässä uudessakin työssä.

Hesari uutisoi 3.6.2008: ADHD:ta sairastavat tehottomampia töissä. En kyllä ihan allekirjoita tuota. Omasta mielestäni olen kyllä koko ikäni tehnyt hommia siinä missä nentitki, jos en jopa reippaammasti. Toki poikkeus vahvistaa säännön, mutta samahan se on terveilläkin.