ADDikti

Tai sitten ei. Eipä tuosta edellisestä ole vierähtänyt kun 11 kuukautta. Mutta kai tämä on addille suotavaa että välillä innostaa ja välillä (suurimman osan aikaa) ei.

Paljon on tapahtunut viime tammikuusta. Työttömänä ihmettelin muutaman kuukauden mutta eipä tuo haitannut kun ihan hyvät rahat sain työttömyyskassan kauttakin. Vauva syntyi huhtikuun alussa, siis kuukauden etuajassa. Liekö hänelläkin ADHD kun noin kiirettä piti… jää nähtäväksi. Äitinä olo on ollut toisaalta helpompaa kuin odotin / pelkäsin, toisaalta haasteellisempaa. Haasteellista lähinnä tuon isomman lapsen takia, puolison tyttären siis. En millään jaksaisi hänen lähes jatkuvaa läsnäoloaan ja huomion pyytämistä, haluaisin keskittyä omaan pikkuiseen tirppanaani 100%:sti.

Olo on kyllä ajoittain ollut varsin karmea ja suuri kaipuu Concerta-purkille on iskenyt kerran jos toisenkin. Tuntuu että jumitun usein tähän koneelle kun vauva nukkuu, vaikka pitäisi siivota ja silittää ja laittaa ruokaa ja ja ja ja….. Pinnakin palaa taas ihan liian nopeasti, lähinnä mieheen ja isompaan tyttöön. Vauvaa kohtaa jaksan olla toooosi pitkäpinnainen, oikein itsekin hämmästelen tuota. Pelkäsin nimittäin raskaana ollessani että en kestä vauvan narinaa ja valvottamista vaan saan raivareita ja ties  mitä. No, kertaakaan en ole vauvalle edes ääntäni korottanut ja vähänkö olen ylpeä itsestäni.

Vauvan tultua  hämmästyin myös tätä rajatonta rakkauden määrää. En ole tainnut mitään enkä ketään näin paljoa rakastaa kun mitä rakastan nyt tätä pientä ipanaani. Tekisin mitä vain hänen puolestaan. Jännää, sillä jossain vaiheessa epäilin olevani täysin kykenemätön tuntemaan minkäänlaista rakkautta ketään kohtaan. Vääräksi tuli todistettua tuokin ajatus.

Töihin en ole ajatellut mennä ennen kuin on ihan pakko, eli vasta sitten kun vauva täyttää kolme vuotta. Siihen saakka hoivailen muksuja ja kotia, miestäkin ehtiessäni. Ja jos hyvin menee, olen kotona vieläkin pidempään sillä toinen vauva on jo tilauksessa. Saisi tulla vaikka heti, mutta tuskin tällä peittojen heiluttelumäärällä tärppää koskaan. Mutta kun ei nappaa niin ei nappaa.

Nyt saunaan, sitten makkaraa ja yksi saunasiideri (enkä imetä siis enää, tiukkiksille huomioitavaksi) ja sen jälkeen varmaankin sammahdan kuin saunalyhty.

Nimittäin tällainen olotila kun  mikään ei juurikaan nypi eikä ärsytä. Viime ajat olen ollut yllättävän hyvällä ja tasaisella tuulella. Mitä nyt esim. toimintaleffaa katsoessa itkettä ja muuta, minkä pistän hormonivaihteluiden piikkiin. Ehkä tähän oloon vaikuttaa se, että raskauden viimeinen kolmannes on menossa. Tai ehkäpä tuo psykologilla ravaaminen on auttanut, saahan siellä purkaa tuntojaan melkoisen vapaasti.

Miehen ja lapsenkin kanssa on elo sujunut varsin auvoisissa merkeissä. Toki välillä on meinannut mennä hermo, mutta vain menannut. Yleensä vastaavissa tilanteissa (siis nenttien mielestä ihan mitättömissä jutuissa) olen saanut milloin minkäkin asteisen itkupotkuraivarin. Ainoa mikä harmittaa, on se että makkarissa ei nykyään jaksa kun käydä nukkumassa. Tai oikeastaan mä nukuna lähes kaiken senkin ajan minkä olen yksin kotona. Hemoglobiini on romahtanut suht mataliin lukemiin, se väsyttää. Olen nyt muutaman päivän napannut ekstrarautaa, toivottavasti vähän piristää.

Jostain syystä järki on näinä auvoisina viikkoina juossut ihan klimpeissä. Unohtelen asioita vielä normaalia enemmän, mm. unohdin mennä psykologin vastaanotolle, vedin autuaasti sikeitä soffalla hänen odotellessaan mua sinne. Vähänkö nolottaa mennä seuraavan kerran. No, ehkä hän psykologina ymmärtää. Harmittaa vaan tuhlata hänen aikaansa tuolla tavalla. Unohtelun lisäksi teen ja puhun ihan hassuja välillä. Ja joku hirveä pesänrakennuspuuska on iskenyt. Tekis mieli tehdä täällä kotona vaikka mitä kun jaksais. Ja vauvalle tekis mieli hankkia jo vaikka mitä, vaikka laskettuun aikaan on vielä kolme kuukautta. Vaan tämäkin kai kuuluu raskauteen.

Töiden suhteen tilanne on se, että olen työkkärin kirjoilla mutta kuulemma on hyvin epätodennäköistä että kukaan töihin patistaa. Enkä kyllä pystyisikään ainakaan oman alani hommiin, selkä-  ja lantion seudun kivut on niin helvetilliset jos joutuu yhtään enempi olemaan koipiensa päällä tai nostelemaan mitään. Tylsää.

Toivon todella että loppuaika menee kuitenkin edes yhtä mukavasti kun nämä viime viikot. Peukut pystyyn!

No niin, tämä addi on nyt sitten pieniin päin. Ihan suunniteltu oli homma, tuli vain odotettua aikaisemmin ihan odotusvaiheeseen. Eli pillerit meni nurkkaan joskus helmi-maaliskuussa ja kolmisen viikkoa sitten näytti testi kahta viivaa. No, eikun Concertat nurkkaan, samoin Seronilit. Ja olo on sen mukainen. Sen lisäksi että on pahoinvointia, huimaa, päätä särkee, on vielä entiset addioireet eli totaalinen fleguilu, saamattomuus, äkkipikaisuus jne jne. Ja kun ei masennuslääke ole päällä on tietty vähän alavireinen olo.

Näistä johtuen nyt sitten on tullut oltua pois töistä muutamiakin kertoja, ja saattaapi olla että työt tuosta johtuen loppuu vuoden vaihteessa. Muuten siis oisin saanut jatkaa vielä ainakin vuoden verran. Plääh!! No, ei auta. Pikkuriikkinen masuasukki on nyt se kaikkein tärkein. Tietysti nyppii kun omat tienestit laskee, mutta jospa tuo mies sen verran avustais….

Ens viikolla on palaveri pomojen kanssa tuosta työn jatkumisesta, päivitän sitten lisää. Ja nyt posliinia halaamaan taas.

Nonni, voi vittu!!! Se iski taas. Pirunmoinen ahdistus ja paniikki. Menin illalla nukkumaan vasta klo 2 (tai siis aamulla), ja kello soi vahingossa jo 6.20. Sen jälkeen en tietenkään saanut nukuttua kun toinen herätti klo 7. Ihan pirteänä nousin ylös, herättelin muksun, kävin käskemässä ukon ylös ja lähdin käyttämään koiria. Kaikki meni oikeastaan ihan ok, mitä nyt mies normaaliin tapaansa nusutti pilkkua ja kuuli kaiken mun sanoman kirjaimellisesti. Mä tietysti vedin herneet.

Sain muksun ihan ok kouluun, halittiin ja heipatettiin. Likka oli oikein reipas ja oltiin koulun pihalla ihan ajoissa. Mutta kun pääsin himaan, se iski. Istuin alas sohvalle ajatuksena vähän neuloa ennen junalle lähtöä (sattui olemaan myöhäisempään töihiin meno tänään). Ja sitten…. jumalaton ahdistus, rintaa puristi, itketti niin että ei henki meinannut kulkea. Koirakin tuli ihan hädissään ihmettelemään ja läpyttelemään tassulla mammaa. Ei ymmärrä. Concertaa syön edelleen, samoin sen yhden kapselin Seronilia (no, tunnustan, vähän on lipsunut eikä ihan joka päivä ole mennyt). Oli pakko varata aika lekurille, meen puolen päivän jälkeen.

Nolotti soittaa duuniin, kun en pystynyt puhua kunnolla kun itketti niin. Änkytin vaan että en pysty tulemaan ja soitan iltapäivällä. Harmittaa sekin niin vitusti että joudun kai taas olemaan pois. Mä nimittäin oikeesti tykkään tästä nykyisestä hommastani. Mukavan monipuolista ja ihanat duunikaverit. Tällä menolla ei varmasti tule jatkoa sopimukselle. Kele!!!!

Ainoa ahdistava asia, minkä keksin, on se että mä joudun nykyään lähes yksin viihdyttää tuota likkaa. Mies istuu toisessa huoneessa koneella, ovi kiinni, ja muksu huutaa koko ajan mun niskassa. Onneksi sillä on kamuja joiden kanssa viettää aikaa,  mutta tarviihan se vanhempiensa huomiotakin silloin tällöin. Ja nimen omaan isänsä, sillä likkahan ei ole mun, mä olen “vain” äitipuoli vaikka hirmu hyvät välit meillä onkin. Musta tuntuu, että mies ottaa kontaktia likkaan nykyään enää vain silloin kun pitää komentaa sitä tekemään jotain. Pitäs ottaa puheeksi tuo asia, mutta kun mä en helvetti soikoon saa sanottua tuota. Kerran vihjaisin, ja se ymmärsi sitten niin että en halua olla likan kanssa ollenkaan eikä mies esim. voi mennä päiväksi harrastuksiinsa kun mä “joudun” olla lapsen kanssa. Enhän mä helvetti soikoon sitä tarkoittanut!!!!

Vittu mä varmaan onnistun tyrimään tämänkin liiton kun teen tosta big issuen. Mutta kun mulle se on Big Issue!! Plääääääääääääääääääh!!!!

Töissä on parin päivän ajan ollut todella hektistä, sillä toimistotiimistä on kaksi sairaana ja yksi kesälomalla. Eilen ja tänään olin vastaanotossa, ja jouduin eilen iltapäivällä esim. tekemään töitä kahdella luukulla yhtä aikaa, siis kahden asiakkaan kanssa. Ja molemmat päivät menivät suorastaan erinomaisesti. Muut valittelivat kiirettä ja olivat tuskastuneita, minä olin elementissäni.

Olen ennenkin huomannut, että työntekoni sujuu sitä paremmin mitä kiireempi on. Jos esim. päivystyksessä oli kovin hiljainen päivä ja vähän potilaita, en meinannut muistaa sitäkään vähää mitä oli tehtävänä. Mutta jos oli ylipaikat täynnä potilaita tai elvytyshuone pursusi, päivä meni erinomaisesti. Samoin näyttää olevan tässä uudessakin työssä.

Hesari uutisoi 3.6.2008: ADHD:ta sairastavat tehottomampia töissä. En kyllä ihan allekirjoita tuota. Omasta mielestäni olen kyllä koko ikäni tehnyt hommia siinä missä nentitki, jos en jopa reippaammasti. Toki poikkeus vahvistaa säännön, mutta samahan se on terveilläkin.

Tänään oli hyvä päivä, hyvän viikonlopun jälkeen. Jääkiekossa ensin suuri pettymys kun ei päästy finaaliin, sitten iso ilo kun voitettiin kuitenkin pronssia. Perheenkin kanssa oli mukavaa vaikka ei tehty mitään erikoista, otettiin vaan rennosti. Ja oli kiva käydä siskon luona visiitillä sekä tavata parasta ystävääni, pitkästä aikaa.

Töissäkin olen alkanut viihtyä. Tänään oli kunnolla kiirettä, ja päivä mennä vilahti hyvissä tunnelmissa niin nopeasti että tuli tehtyä vähän jopa ylitöitä. Olen alkanut myös osallistua enemmän kaffepöytäkeskusteluihin, vaikka ne melko “tätijuttuja” ovatkin. No, tätihän minäkin vaikka en itseäni sellaiseksi tunnekaan vielä. Pitäisiköhän, tänä vuonna täytän pyöreitä vuosia peräti. Hui!!

Töistä tullessa ihmettelin, mistä johtuvat nämä ihmeelliset ajatukset joita päässä pyörii aina silloin tällöin, siitä riippumatta onko ollut hyvä päivä tai ihan perseestä - päivä. Asemalla kävellessä katselin junan alle ja mietin mahtaisiko olla helppo loppu jos hyppäisi sinne. Ja viikonloppuna motaria ajellessa katselin kallionleikkauksia “sillä silmällä”. Aina sitten kuitenkin pelästyn noita ajatuksia, sillä enhän minä oikeasti ole suicidaalinen. Mahtaakohan tämä olla merkki siitä että jotain kamalaa tulee tapahtumaan? Sekoan tai jotain?

Mua on kolottanut jo pitkään joka puolelta, sellasta omituista raajojen / nivelten pakotusta, ja välillä on ollut kuumettakin. Tänään sitten mainitsin asiasta ohi mennen omalle ta-lääkärilleni kun kävin muissa asioissa vastaanotolla. No, eipä se mitään muuta sanonut kuin että seuraa vaan ja jos tulee selkeitä tulehdusoireita, sitten uudelleen häntä tapaamaan. Että vuoden verta kipua ei riitä? Välillä joutuu sen takia olemaan jopa pois duunista, kuten nyt pari päivää sitten. Särki, oli kuumetta ja ihan veto pois,  nukuin 17 tuntia putkeen. Ja joskus on särkenyt niin  että on meinannut itku tulla. Vaan ei se auta kun seurata, jos näin käsketään. Yksityislääkärille kun ei ole varaa mennä, enkä työterveyteenkään viitsi hakeutua kun tämä pesti on niin lyhytaikainen.

Pelkään itse asiassa että tämä työ jää kovin lyhytaikaiseksi. Koeajalla oon 4 kk, ja nyt jo oon ollut poissa kahdesti, ensin päivän ja nyt kaksi. Voipi olla että sanovat bye bye kun menen huomenna työpaikalle.

On tässä sentään sen verran hyvääkin, että kesä on toden teolla täällä. Omena- ja luumupuut kukkivat, voikukat rehottavat ja ilma on täynnä meheviä kevään tuoksuja. Ihanaa. Kun vaan pystyisi pitää mielenkin keväisenä.

Ensi viikolla olisi viimeinen käynti add:n tiimoilta, psykiatrin vastaanotto jolla saan kuulla “tuomioni”. Vähän jänskättää sekin. Toivon toisaalta, että saan diagnoosin, toisaalta pelkään että saan sen. Diagnoosin kanssa olisin jotenkin “leimattu”. Mulla on nimittäin sellainen mielikuva että monen mielestä add ja adhd on psyykkisiä sairauksia, vaikka oikeasti ovatkin neurologisia.

Neljäs päivä ois ollu duunissa ja iski tauti. En tiiä onko pelkkää somaattista vai psykosomaattista. Maha on ihan kuralla ja oksettaa. Tai oonkohan mä raskaana??? No, joka tapauksessa olo on mitä hirvein, vaikka herätessä olin ihan pirteä ja innoissani menossa duuniin. Ei ymmärrä.

Nyt on sitten morkkis siitä että heti työsuhteen alussa oon kipeenä. Yleensäkin mulla on aina morkkis jos oon sairaana, vaikka ois miten oikeutettua tahansa olla pois. Epäilen että tuo juontaa juurensa lapsuudesta, sillä joka kerta kun olin kipeä ja oli jäätävä koulusta kotiin äiti oli todella vihainen. En tiedä mistä, mutta tulkitsin niin että hän oli vihainen siitä että olin sairas. Rehellisesti sanottuna olin usein sairas ja niistä kerroista varmaan puolet oli teeskentelyä, sillä olin useamman vuoden koulukiusattu ja koitin välttää kouluun menoa kaikin mahdollisin keinoin. Varmaan tuo äidin vihaisuus oli osin sitä että hän oli vähän neuvoton suhteeni, ja oma morkkikseni johtui siitä että tiesin lintsaavani.

Sain sitten töitä. Ahdistaa. Se on nimittäin alalta, jolta luulin jo päässeeni pois. Mutta en päässyt, sillä opinnot menivät ihan vituralleen ja joudun ne toden näköisesti keskeyttämään kokonaan. Yritän ensin ottaa välivuoden, jos vaikka onnistuisin jotenkin jatkamaan ensi vuoden alusta. Epäilen kyllä että se ei tule onnistumaan, ja joudun jatkamaan tällä alalla jolla jo parikymmentä vuotta olen työskennellyt.

Lisäksi ahdistaa se, että ahdistaa. Minunhan pitäisi olla tyytyväinen siitä että saan töitä, ja vielä sellaista mistä saan suhteellisen hyvää palkkaa, eli vajaat 2500€ / kk. Moni ei saa töitä vaikka haluaisikin. Olen vain jo kahdesti tuolta kyseiseltä alalta  joutunut jäämään pitkälle sairaslomalle työuupumuksen ja keskivaikean masennuksen takia, pelkään että niin tulee tapahtumaan taas.

Pitäisiköhän alkaa lottoamaan tai muuta vastaavaa? Voisi heittäytyä kotirouvaksi hyvällä omallatunnolla, surffailla vaan netissä, blogittaa ja syleskellä kattoon.

Do di, on sitte muut tutkimukset käyty paitsi viimeinen visiitti lääkärini Sami Leppämäen pakeilla. Labrat ja pään magneetti olivat ihan pala kakkua, mutta ne psykologin testit. Voi jumamutteri!!! Testiä testin perään, pinnan paukkumista ja taisinpa olla menemättäkin kerran, puolivahingossa.

Nuo psykologin testit pitivät sisällään tosi paljon kaikenlaista. Välillä nenän eteen läntättiin A4 täynnä eri värisiä kirjaimia, jotka piti “lukea” niin että sanoi ääneen sen värin millä kirjain oli kirjoitettu eikä kirjainta itseään. Välillä piti muistaa hirmu litaniat erilaisia sanoja, tai lyhyitä kertomuksia. Ja matikkaa, voi herrajumala! Sitä oli sekä paperilla että päässälaskujen muodossa. Just noissa mulla meni totaalisesti hermo, ja jouduttiin lopettamaan sen kertainen tapaaminen lyhyeen. Toki sitten oli myös sellaisia “mitä muistat lapsuudesta” ja “kuvaile itseäsi” ja “miltä tuntuu” jutteluita.

Nyt en sitten millään malttais odotella sitä vastaanottoaikaa. Kerran jo soitin HUSiin mutta eipä osastonsihteeri osannut kummoisia sanoa, kun lääkärit kuulemma itse antavat omat aikansa. Prkl!!! No, pitää koittaa jaksaa odottaa.

PS. Sain muuten potkut ja oon nyt pari viikkoa istunut himassa ja syleskellyt kattoon. Yksi työpaikka olisi tiedossa, odotan puhelinsoittoa. Olen odottanut viikon, meinaa hermo mennä siihenkin. Lupasivat soittaa oli lopputulos mikä tahansa, joten paras soittaa tai….