ADDikti

Tai paremminkin eipä oo aikoihin tullut kirjoitettua. Raskaana ollaan edelleen, ja olo on välillä helvetillinen välillä suhteellisen ok. Helvetillisyys johtunee osin siitä, että jouduin lopettamaan sekä Concertan että masennuslääkityksen kun raskaus todettiin. Masennus pääsi sitten sen verran pahaksi että olen ollut sairaslomalla viimeiset 2 kk, ja uudelleen lääkityksellä, tosin minimiannoksella.

Concertatta olo on kyllä tuskaa myös. Olen levoton, ärtyisä, mielialat heittelevät laidasta laitaan. Tuiskahtelen milloin mistäkin vähäpätöisestä syystä perheelleni, ja koirille saan hirveitä raivareita. Ja sitten nolottaa. Nukkuminen on vähän niin ja näin,  välillä nukkuisin päivät pitkät, sitten taas en saa nukuttua ollenkaan.

Joulukin tulla jolkottelee, mutta oonko mä saanut mitään aikaiseksi? No en! Eikä ole kamalasti joulufiilistäkään, mutta pitää koittaa teeskennellä lapsen takia. Ollaan me sentään pipareita leivottu, piparkakkutalo odottaa kasaamista, ja joululahjat on hankittu. En vain millään jaksaisi koristella kämppää (eikä huvita muutenkaan kun luukku muistuttaa kaatopaikkaa) tämän enempää kun nyt on tehty. Eli olen peräti verhot vaihtanut, muutaman tontun ja kynttilän ripotellyt pöydille ja takan reunukselle, ja jouluvalot on ikkunassa. Huoks!

Olispa jo toukokuun loppu, niin tää raskaus ja synnytys ois ollutta ja mennyttä. Pääsisi taas lääkitykselle, ei tarvis pelätä synnytystä ja miettiä päivät pitkät tuleeko musta ihan paska äiti.

Olin orientoitunut viettämään rauhallisen sunnuntain, ihan vain oman perheen kesken. No, sepä ei sitten onnistunut kun käly tuli muksujensa kanssa ihan yllättäen visiitille tuossa aamukymmenen - yhdentoista välillä. Ja lähtivät klo 18. Eihän siinä mitään, mukavia ihmisiä ja muksutkin ok, mutta kun mä INHOON sitä että tullaan ihan noin vaan yht’äkkiä. Mä haluan tietää etukäteen!!!!! No, sainhan mä kyllä tuliaisiksi synttärilahjan ja toinen käytiin hakemassa. Mutta mutta….

Toista lahjaa on käyttäny muksu koko illan, ja toisen oli kyllä ihan mieluisa puutarhaan liittyvä, mutta mua risoo tällä hetkellä tää koko puutarhajuttu. Siis se, että en voi tehdä ihan mitä tahansa, kun anoppi asuu samassa pihassa, ja käly tuo tänne uusia kasveja harva se kerta. Ihan ihanaa siis periaatteessa, mutta…. Kun mä olen tällainen itsekäs ja kiittämätön ihminen niin toki tykkään kyttyrää moisesta (kin).

Oliskohan mun ollut viisasta vain pysyä omissa oloissani siellä koirankoppikämpässäni, “vanhanapiikana”?

Nonni, voi vittu!!! Se iski taas. Pirunmoinen ahdistus ja paniikki. Menin illalla nukkumaan vasta klo 2 (tai siis aamulla), ja kello soi vahingossa jo 6.20. Sen jälkeen en tietenkään saanut nukuttua kun toinen herätti klo 7. Ihan pirteänä nousin ylös, herättelin muksun, kävin käskemässä ukon ylös ja lähdin käyttämään koiria. Kaikki meni oikeastaan ihan ok, mitä nyt mies normaaliin tapaansa nusutti pilkkua ja kuuli kaiken mun sanoman kirjaimellisesti. Mä tietysti vedin herneet.

Sain muksun ihan ok kouluun, halittiin ja heipatettiin. Likka oli oikein reipas ja oltiin koulun pihalla ihan ajoissa. Mutta kun pääsin himaan, se iski. Istuin alas sohvalle ajatuksena vähän neuloa ennen junalle lähtöä (sattui olemaan myöhäisempään töihiin meno tänään). Ja sitten…. jumalaton ahdistus, rintaa puristi, itketti niin että ei henki meinannut kulkea. Koirakin tuli ihan hädissään ihmettelemään ja läpyttelemään tassulla mammaa. Ei ymmärrä. Concertaa syön edelleen, samoin sen yhden kapselin Seronilia (no, tunnustan, vähän on lipsunut eikä ihan joka päivä ole mennyt). Oli pakko varata aika lekurille, meen puolen päivän jälkeen.

Nolotti soittaa duuniin, kun en pystynyt puhua kunnolla kun itketti niin. Änkytin vaan että en pysty tulemaan ja soitan iltapäivällä. Harmittaa sekin niin vitusti että joudun kai taas olemaan pois. Mä nimittäin oikeesti tykkään tästä nykyisestä hommastani. Mukavan monipuolista ja ihanat duunikaverit. Tällä menolla ei varmasti tule jatkoa sopimukselle. Kele!!!!

Ainoa ahdistava asia, minkä keksin, on se että mä joudun nykyään lähes yksin viihdyttää tuota likkaa. Mies istuu toisessa huoneessa koneella, ovi kiinni, ja muksu huutaa koko ajan mun niskassa. Onneksi sillä on kamuja joiden kanssa viettää aikaa,  mutta tarviihan se vanhempiensa huomiotakin silloin tällöin. Ja nimen omaan isänsä, sillä likkahan ei ole mun, mä olen “vain” äitipuoli vaikka hirmu hyvät välit meillä onkin. Musta tuntuu, että mies ottaa kontaktia likkaan nykyään enää vain silloin kun pitää komentaa sitä tekemään jotain. Pitäs ottaa puheeksi tuo asia, mutta kun mä en helvetti soikoon saa sanottua tuota. Kerran vihjaisin, ja se ymmärsi sitten niin että en halua olla likan kanssa ollenkaan eikä mies esim. voi mennä päiväksi harrastuksiinsa kun mä “joudun” olla lapsen kanssa. Enhän mä helvetti soikoon sitä tarkoittanut!!!!

Vittu mä varmaan onnistun tyrimään tämänkin liiton kun teen tosta big issuen. Mutta kun mulle se on Big Issue!! Plääääääääääääääääääh!!!!

Kauheasti ahdistaa joku. Itse epäilen että se johtuu tuosta uuden työn aloituksesta. Olen nähnyt painajaisia, joissa menen töihin enkä tule toimeen yhdenkään uuden työtoverini kanssa, enkä osaa tehdä enää työtäni ja mokaan koko ajan muutenkin. Tätä on toistunut jo useampana yönä. Nyt on jo ihan fyysisesti ahdistava tunne; rintaa puristaa, rytmihäiriöitä ajoittain, ei jaksa mitään. Paska!! Osin on kyllä omaakin ottamaa, olen nimittäin ottanut masennuslääkkeeni aika epäsäännöllisesti.

Harmittaa, kun nyhrään täällä sisällä ja ulkona on ihanan lämmintä ja aurinkoista. Mies ja lapsi pelaavat, koirienkin kanssa pitäisi mennä telmuamaan kun kerrankin on siihen sopiva ilma. Mutta ei, ei huvita, en jaksa.