ADDikti

Nyt alkaa taas tutusti ahdistaa. Nyppii pahasti kun ei ole hetkenkään omaa aikaa. Se oli tietty odotettavissakin kun lapsen teki, sanois varmaan moni. No joo, niin kai, mutta kun mä oletin että jos lapsella on isä niin se ottaa osaltaan vastuun lapsen hoidosta. Mutta ei. Mä pyöritän huushollia ja hoidan molemmat skidit vaikka toine ei oo edes mun lapsi. Käyhän tuo tietty duunissa ja tienaa suurimman osan talon tuloista, niin ja hoitaa ulkohommia… mutta silti. Taitaa toinen (sille kolmas) lapsi jäädä haaveeksi, päätin just että käyn pyytämässä pillerireseptin ja unohdetaan uusi raskaus. Olis paljon helpompaa olla yksinhuoltaja, silloin ei edes odottais saavansa apua. Ehkä silloin ei myöskään vituttais näin paljon.

Tai sitten ei. Eipä tuosta edellisestä ole vierähtänyt kun 11 kuukautta. Mutta kai tämä on addille suotavaa että välillä innostaa ja välillä (suurimman osan aikaa) ei.

Paljon on tapahtunut viime tammikuusta. Työttömänä ihmettelin muutaman kuukauden mutta eipä tuo haitannut kun ihan hyvät rahat sain työttömyyskassan kauttakin. Vauva syntyi huhtikuun alussa, siis kuukauden etuajassa. Liekö hänelläkin ADHD kun noin kiirettä piti… jää nähtäväksi. Äitinä olo on ollut toisaalta helpompaa kuin odotin / pelkäsin, toisaalta haasteellisempaa. Haasteellista lähinnä tuon isomman lapsen takia, puolison tyttären siis. En millään jaksaisi hänen lähes jatkuvaa läsnäoloaan ja huomion pyytämistä, haluaisin keskittyä omaan pikkuiseen tirppanaani 100%:sti.

Olo on kyllä ajoittain ollut varsin karmea ja suuri kaipuu Concerta-purkille on iskenyt kerran jos toisenkin. Tuntuu että jumitun usein tähän koneelle kun vauva nukkuu, vaikka pitäisi siivota ja silittää ja laittaa ruokaa ja ja ja ja….. Pinnakin palaa taas ihan liian nopeasti, lähinnä mieheen ja isompaan tyttöön. Vauvaa kohtaa jaksan olla toooosi pitkäpinnainen, oikein itsekin hämmästelen tuota. Pelkäsin nimittäin raskaana ollessani että en kestä vauvan narinaa ja valvottamista vaan saan raivareita ja ties  mitä. No, kertaakaan en ole vauvalle edes ääntäni korottanut ja vähänkö olen ylpeä itsestäni.

Vauvan tultua  hämmästyin myös tätä rajatonta rakkauden määrää. En ole tainnut mitään enkä ketään näin paljoa rakastaa kun mitä rakastan nyt tätä pientä ipanaani. Tekisin mitä vain hänen puolestaan. Jännää, sillä jossain vaiheessa epäilin olevani täysin kykenemätön tuntemaan minkäänlaista rakkautta ketään kohtaan. Vääräksi tuli todistettua tuokin ajatus.

Töihin en ole ajatellut mennä ennen kuin on ihan pakko, eli vasta sitten kun vauva täyttää kolme vuotta. Siihen saakka hoivailen muksuja ja kotia, miestäkin ehtiessäni. Ja jos hyvin menee, olen kotona vieläkin pidempään sillä toinen vauva on jo tilauksessa. Saisi tulla vaikka heti, mutta tuskin tällä peittojen heiluttelumäärällä tärppää koskaan. Mutta kun ei nappaa niin ei nappaa.

Nyt saunaan, sitten makkaraa ja yksi saunasiideri (enkä imetä siis enää, tiukkiksille huomioitavaksi) ja sen jälkeen varmaankin sammahdan kuin saunalyhty.

Nimittäin tällainen olotila kun  mikään ei juurikaan nypi eikä ärsytä. Viime ajat olen ollut yllättävän hyvällä ja tasaisella tuulella. Mitä nyt esim. toimintaleffaa katsoessa itkettä ja muuta, minkä pistän hormonivaihteluiden piikkiin. Ehkä tähän oloon vaikuttaa se, että raskauden viimeinen kolmannes on menossa. Tai ehkäpä tuo psykologilla ravaaminen on auttanut, saahan siellä purkaa tuntojaan melkoisen vapaasti.

Miehen ja lapsenkin kanssa on elo sujunut varsin auvoisissa merkeissä. Toki välillä on meinannut mennä hermo, mutta vain menannut. Yleensä vastaavissa tilanteissa (siis nenttien mielestä ihan mitättömissä jutuissa) olen saanut milloin minkäkin asteisen itkupotkuraivarin. Ainoa mikä harmittaa, on se että makkarissa ei nykyään jaksa kun käydä nukkumassa. Tai oikeastaan mä nukuna lähes kaiken senkin ajan minkä olen yksin kotona. Hemoglobiini on romahtanut suht mataliin lukemiin, se väsyttää. Olen nyt muutaman päivän napannut ekstrarautaa, toivottavasti vähän piristää.

Jostain syystä järki on näinä auvoisina viikkoina juossut ihan klimpeissä. Unohtelen asioita vielä normaalia enemmän, mm. unohdin mennä psykologin vastaanotolle, vedin autuaasti sikeitä soffalla hänen odotellessaan mua sinne. Vähänkö nolottaa mennä seuraavan kerran. No, ehkä hän psykologina ymmärtää. Harmittaa vaan tuhlata hänen aikaansa tuolla tavalla. Unohtelun lisäksi teen ja puhun ihan hassuja välillä. Ja joku hirveä pesänrakennuspuuska on iskenyt. Tekis mieli tehdä täällä kotona vaikka mitä kun jaksais. Ja vauvalle tekis mieli hankkia jo vaikka mitä, vaikka laskettuun aikaan on vielä kolme kuukautta. Vaan tämäkin kai kuuluu raskauteen.

Töiden suhteen tilanne on se, että olen työkkärin kirjoilla mutta kuulemma on hyvin epätodennäköistä että kukaan töihin patistaa. Enkä kyllä pystyisikään ainakaan oman alani hommiin, selkä-  ja lantion seudun kivut on niin helvetilliset jos joutuu yhtään enempi olemaan koipiensa päällä tai nostelemaan mitään. Tylsää.

Toivon todella että loppuaika menee kuitenkin edes yhtä mukavasti kun nämä viime viikot. Peukut pystyyn!

Olin orientoitunut viettämään rauhallisen sunnuntain, ihan vain oman perheen kesken. No, sepä ei sitten onnistunut kun käly tuli muksujensa kanssa ihan yllättäen visiitille tuossa aamukymmenen - yhdentoista välillä. Ja lähtivät klo 18. Eihän siinä mitään, mukavia ihmisiä ja muksutkin ok, mutta kun mä INHOON sitä että tullaan ihan noin vaan yht’äkkiä. Mä haluan tietää etukäteen!!!!! No, sainhan mä kyllä tuliaisiksi synttärilahjan ja toinen käytiin hakemassa. Mutta mutta….

Toista lahjaa on käyttäny muksu koko illan, ja toisen oli kyllä ihan mieluisa puutarhaan liittyvä, mutta mua risoo tällä hetkellä tää koko puutarhajuttu. Siis se, että en voi tehdä ihan mitä tahansa, kun anoppi asuu samassa pihassa, ja käly tuo tänne uusia kasveja harva se kerta. Ihan ihanaa siis periaatteessa, mutta…. Kun mä olen tällainen itsekäs ja kiittämätön ihminen niin toki tykkään kyttyrää moisesta (kin).

Oliskohan mun ollut viisasta vain pysyä omissa oloissani siellä koirankoppikämpässäni, “vanhanapiikana”?

Mikähän on nyt tullut, kun pinna ei millään meinaa kestää tuota muksua? Concertaa vedän ihan saman kuin ennenkin, välillä jopa 2 x vrk, ja silti kun tuun kotiin ja muksu hyökkää heti kimppuun; “kato mua, kato tätä, kato tuota, pelaa, tee, anna, laita” meinaa mennä närvi ihan oitis. Ens kesäksi kyllä järkätään leiriä leirin perään, vapaaksi vain mun ja miehen loma-ajat.

No, ehkä tähän liittyy sekin, että töissä on suoraan sanottuna ihan helvetillinen kiire. Resursseja ei ole tarpeeksi ja jokaisen pitää venyä ja paukkua yli voimavarojensa. Kun tulee kotiin, olisi kiva rauhoittua edes puoli tuntia. Tänään oli pakko sanoa lapselle, että nyt en katso, kuule enkä mitään muutakaan ennen kuin olen juonut saavillisen kahvia ja katsonut nettipaikkani läpi. Eipä se tuosta nokkiinsa ottanut, kävi vain välillä kurkkaamassa miten paljon kahvia mulla oli jäljellä.

Koitan ajatella, että ihan biologisetkaan äidit ei varmaan aina jaksa jälkikasvuaan, joten saan  minäkin äitipuolena välillä rasittua ja väsyä.  Kyllä tämä tästä varmaan pian taas helpottaa.

Huomenna olisi psykiatrin kontrollikäynti, saa nähdä mitä tapahtuu lääkitykselle.