ADDikti

Mä olen vähän reipastunut viime aikoina, ja ilmoittanut molemmat koissuni koluun. Vanhemman kanssa ollaan nyt käyty kaksi kertaa arkitottelevaisuuskurssilla, ja on mennyt ihan uskomattoman upeasti, paljon paremmin kuin osasin odottaa. Tyttö osaa kyllä juttuja, mutta vain silloin jos harjoitellaan kotona tai totaalisen tyhjällä kadulla. Heti kun joku ihminen tai toinen koirakko tulee näkyviin, korvat katoaa täydellisesti. Eli lähinnä sitä ollaan opettelemassa tuolla.

Pojun 3v. kanssa lähdetään sitten kesäkuun lopulla ensin ohituskurssille, ja myöhemmin vaikkapa samanlaiselle arkitottiskurssille. Mä oon nimittäin niin saamaton että pitää mennä johonkin kalliille kurssille treenaamaan samaa mitä voisi treenata ihan ilmaiseksi vaikka tuossa kotikadulla. Tällä koirakoululla ja mulla kun tuntuu vielä olevan saman sorttiset opit käytössä, jotain väliltä Ruudgaas ja Vilander.

Nyt kun olen sairiksella, pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja touhuta enempi noiden sessujan kanssa. Oon vaan niin pirun saamaton että ihan pistää vihaksi. Varsinkin tänään on tosi laiska päivä, vaikka otin Concertankin. Ei kai se vaan lakkaa tehoamasta!?!??!?! No, taidan joka tapauksessa hypätä kenkiini ja könytä pihalle kun siellä on niin upea ilmakin. Tosin, omatunto alkaa heti kolkuttaa kun näen kesken jääneen risusavotan, mutta kolkuttakoon. Mulla on lääkärin määräys levätä, muuten ei tää kolmatta kk. kestävä flunssa varmaankaan parane.

Meidän kulmilla asuu mummo jolla on pieniä koiria. No, mitäs erikoista siinä? Ei mitään, mutta siinä on, millä tavalla hän noita koiriaan ulkoiluttaa. Koirat matkaavat nimittäin lastenvaunuissa.

Ensimmäinen kohtaamisemme oli hyvin mieleenpainuva. Olin omien koirieni (isoja, 2 kpl) kanssa lenkillä, nuuskuttivat jotain oikein onnessaan kadun varressa, kun mummo alkoi lähestyä. En osannut olla mitenkään varuillani, katsoin vain että sieltä tulee joku lykkien lastenlastaan vaunuissa. Järkytyksemme oli valtaisa, kun kohdalle tullessa alkoi vaunusta kuulua helvetillinen räkytys ja useampi kiinanpalatsikoiran pää nousi vaunun laidan yli. Itse meinasin saada sydärin, ja koirani viittä vaille hyppäsivät nahoistaa. Sen jälkeen niissä olikin pitelemistä, hyvä etteivät loikanneet vaunuihin. Tilanne tuli niin äkkiä että olivat ihan pitkässä ja löysässä remmissä molemmat. Taisi tosin mummokin säikähtää, sen verran ripeästi askelsi vaunuineen kauemmas.

Tuosta lähtien koirillamme on ollut molemminpuoliset antipatiat toisia kohtaan. Ei tarvi päästä kun näköetäisyydelle kun alkaa rähinä sekä vaunuissa että minun remmieni päissä.

Nuo pekingeesit käyvät kyllä sääliksi. Niin lihavia lylleröitä ovat. Mutta ei kai se ole ihmekään kun ainoa liikunta on pari aselta vaunulta nurmikolle tarpeille ja heti takaisin vaunuihin. Edesvastuutonta sanon minä.

Kuulun niihin ihmisiin joita syksy tuppaa masentamaan. Varsinkin tällainen sateinen, synkkä syksy. Tekisi vain mieli kaivautua kyynelehtimään peittojen alle ja pysyä siellä kunnes pysyvä lumi sataa maahan. Kovin hankalaa onkin sitten vääntäytyä töihin ja esittää  ylipirteää ja yliystävällistä asiakaspalvelijaa. Jos rohkenee jollekulle kertoa että vähän alkaa masentaa, käsketään vain piristyä, ottaa itseään niskasta kiinni. Hmph!! Eivät ole ne ihmiset tainneet koskaan sairastaa oikeaa masennusta. Itsellä on kokemusta ihan kunnon sairastamiesesta, muutaman kuukauden sairaslomineen ja lääkkeineen kaikkineen. Ei siihen ihan pelkkä piristyminen auta.

Koirat ovat olleet pelastus, ne pitävät ihmisen aika hyvin pois pohjamudista. Pakko on raahautua ulos ja pakko on ruokkia ja hoitaa karvaiset ystävät, vaikka millainen olo olisi. Ja lohduttaa ihan uskomattomasti kun oma rakas koiruli tulee pussaamaan ja antamaan tassua kun oikein lohduttomasti niiskutat nojatuolin syövereissä. Varsinaista eläinterapiaa.