ADDikti

Tai paremminkin eipä oo aikoihin tullut kirjoitettua. Raskaana ollaan edelleen, ja olo on välillä helvetillinen välillä suhteellisen ok. Helvetillisyys johtunee osin siitä, että jouduin lopettamaan sekä Concertan että masennuslääkityksen kun raskaus todettiin. Masennus pääsi sitten sen verran pahaksi että olen ollut sairaslomalla viimeiset 2 kk, ja uudelleen lääkityksellä, tosin minimiannoksella.

Concertatta olo on kyllä tuskaa myös. Olen levoton, ärtyisä, mielialat heittelevät laidasta laitaan. Tuiskahtelen milloin mistäkin vähäpätöisestä syystä perheelleni, ja koirille saan hirveitä raivareita. Ja sitten nolottaa. Nukkuminen on vähän niin ja näin,  välillä nukkuisin päivät pitkät, sitten taas en saa nukuttua ollenkaan.

Joulukin tulla jolkottelee, mutta oonko mä saanut mitään aikaiseksi? No en! Eikä ole kamalasti joulufiilistäkään, mutta pitää koittaa teeskennellä lapsen takia. Ollaan me sentään pipareita leivottu, piparkakkutalo odottaa kasaamista, ja joululahjat on hankittu. En vain millään jaksaisi koristella kämppää (eikä huvita muutenkaan kun luukku muistuttaa kaatopaikkaa) tämän enempää kun nyt on tehty. Eli olen peräti verhot vaihtanut, muutaman tontun ja kynttilän ripotellyt pöydille ja takan reunukselle, ja jouluvalot on ikkunassa. Huoks!

Olispa jo toukokuun loppu, niin tää raskaus ja synnytys ois ollutta ja mennyttä. Pääsisi taas lääkitykselle, ei tarvis pelätä synnytystä ja miettiä päivät pitkät tuleeko musta ihan paska äiti.

Mä olen aina kärsinyt tietynlaisista äänistä ja vilkkuvista valoista. Mahtaakohan olla addipiirre tuokin? Katselin äsken Aavekuiskaajaa, ja jostain syystä tässä nimenomaisessa jaksossa oli runsaasti nopeasti vaihtuvia kuvia ja vilkkuvaa valoa. Ai hitto että tuli huono olo. Sama olo tulee kun katsoo “vapaalla kädellä” kuvattuja pätkiä. Esim. leffa Blair witch project oli tuskallista katsottaaa tuon(kin) takia. Mahtaako mulla olla samaa ongelmaa?

Olen koko ikäni kokenut olevani jotenkin erilainen. Kysymykseen kuka ei kuulu joukkoon vastattiin aina yleensä “Addikti”. En osaa tarkemmin määritellä, miten olin erilainen. Kukaan ei suoraan minulle sanonut, enkä osannut verrata itseäni muihin sillä tavalla että olisin ymmärtänyt miksi olen toisenlainen kuin muut. Näin vain on aina ollut. Vaikka nykyään suhteellisen hyvin tulen toimeen kaikenlaisissa porukoissa, en koskaan koe kuuluvani yhteenkään.

Olen aina viihtynyt omissa oloissani ja tarvinut runsaasti omaa aikaa myös parisuhteessa ollessani. Väilillä olen suorastaan poissaoleva omien ajatusteni kanssa. Ovenpielet, lyhtypylväät, huonekalut sun muut ovat aina hypänneet tielle kun olen ollut liikkeessä, siksipä olenkin usein täynnä mustelmia. Tavarat karkaavat käsistä, ovet paukkuvat tahtomattani ym. ja tämä on usein aiheuttanut sen että läheiseni tulkitsevat minun olevan vihainen ja paukuttelevani tavaroita sen takia. En kykene keskittymään kunnolla asioihin jotka eivät minua kiinnosta, tämän takia esim. opiskelu ja varsinkin teoriapuoli on aina ollut hankalaa. Jos taas teen jotain joka kiinnostaa tavattomasti, keskityn niin että en näe enkä kuule mitään, ja suutun tavattomasti jos joku tulee keskeyttämään. Saatan touhuilla mielenkiintoisen asian parissa vaikka 24 tuntia nukkumatta  ja syömättä. Olen yliherkkä tietynlaisille äänille, kosketuksille, materiaaleille…. Tuossa muutamia oireista, joita minulla on ollut niin pitkään kuin muistan. Muitakin on mutta en nyt tähän hätään muista.

Kun äitini löysi biologisen perheensä, selvisi että heissä on runsaasti addeja ja adhd:ta sairastavia. Äiti alkoi ensimmäisenä epäillä veljelläni olevan ko. vaivan, tämä on nimittäin melkoinen duracell-pupu jonka kaikki hankkeet menevät päin mäntyä. Sitä myötä aloin itsekin googletella aiheesta. Mitä enemmän selvitin ja luin ja tein testejä, sitä varmempi olin; minulla on add tai adhd.

Olin kärsinyt masennuksesta pitempään, ja niissä asioissa terveysasemalla käydessäni otin puheeksi adhd-tutkimukset. Hoitajan kanssa sitten teimme erinäisiä testejä,  hän haastatteli minua useita kertoja, jouduin hankkimaan vanhoja todistuksiani ym. dokumenttia. Niiden perusteella hän sitten konsultoi vastuulääkäriäni, joka oli sitä mieltä että kannattaa laittaa minusta lähete eteenpäin. Niin sitten jäin odottamaan kutsua tai hylkäystä HUSin neuropsykiatriselta poliklinikalta.

Jonot näihin tutkimuksiin kunnallisella puolella ovat pitkät. Itse odotin puolitoista vuotta vastaanotolle pääsyä. Ensin kävin psykiatrin vastaanotolla, sen jälkeen useamman kerran neuropsykologin vastaanotolla tekemässä kaiken maailman testejä, ja viimeksi vielä psykiatrin luona loppulausunnon kuulemassa.Tällä käynnillä sitten sain kokeiltavaksi Concertan, jota käytän edelleen, sillä se on mielestäni helpottanut elämääni huomattavasti.

Käyn edelleen HUS:issa kontrolleissa, nykyään siellä seurataan kai noin vuoden verran ennen kuin pistetään jonnekin muuall. Kunnalliselle? Yksityiselle? En tiedä, jää nähtäväksi.

Viettelinpä viikonlopun ihan luomuna, en siis ottanut Concertaa. Ja sen kyllä huomasi. Ja huomaa vieläkin. Kauhea tiskivuori, en saanut siivottua enkä pestyä pyykkiä, mies ressukka sai ihan yksin kasata kirppiskamoja ja touhuta paikkoja kuntoon. Koko mun viikonloppu meni nojatuolissa istuen ja telkkaria töllöttäen.

Tänään sitten otin taas lääkkeen kun piti duuniin, ja BUM!! Taas on virtaa ja aivokoppa toimii suht. järjestelmällisesti. Töissä sain valmiiksi muutaman pienimuotoisn projektin. Kotiin tultuani pistin vielä pyykit pyörimään, tiskikoneen päälle, sain laitettua kasan CDitäni koneelle ym. ym. mitä piti tehdä viikonloppuna.

Aion kyllä jatkossakin noita luomuviikonloppuja pitää, kun ei olo tuon pahemmaksi mene. Se eka luomupäivähän oli vähän huono, mutta silloin kuvaamiani oireita ei enää ole tullut vaikka lääke onkin jäänyt ottamatta. Pahemmat oireet tulevat, kun satun unohtamaan muutamaksi päiväksi masennuslääkitykseni.

Mikähän on nyt tullut, kun pinna ei millään meinaa kestää tuota muksua? Concertaa vedän ihan saman kuin ennenkin, välillä jopa 2 x vrk, ja silti kun tuun kotiin ja muksu hyökkää heti kimppuun; “kato mua, kato tätä, kato tuota, pelaa, tee, anna, laita” meinaa mennä närvi ihan oitis. Ens kesäksi kyllä järkätään leiriä leirin perään, vapaaksi vain mun ja miehen loma-ajat.

No, ehkä tähän liittyy sekin, että töissä on suoraan sanottuna ihan helvetillinen kiire. Resursseja ei ole tarpeeksi ja jokaisen pitää venyä ja paukkua yli voimavarojensa. Kun tulee kotiin, olisi kiva rauhoittua edes puoli tuntia. Tänään oli pakko sanoa lapselle, että nyt en katso, kuule enkä mitään muutakaan ennen kuin olen juonut saavillisen kahvia ja katsonut nettipaikkani läpi. Eipä se tuosta nokkiinsa ottanut, kävi vain välillä kurkkaamassa miten paljon kahvia mulla oli jäljellä.

Koitan ajatella, että ihan biologisetkaan äidit ei varmaan aina jaksa jälkikasvuaan, joten saan  minäkin äitipuolena välillä rasittua ja väsyä.  Kyllä tämä tästä varmaan pian taas helpottaa.

Huomenna olisi psykiatrin kontrollikäynti, saa nähdä mitä tapahtuu lääkitykselle.

Täällä valvon, enkä muuta voi. Tai no, koitan mennä kohtapuoleen sänkyyn, vaikka en millään malttaisi. Väsyttää kyllä mutta olen ihan totaalisesti juuttunut blogien maailmaan. Löysin monta uutta blogia joihin pitää tutustua, muutama niistä päässee linkkilistallenikin. Harmi vain, että päätin alkaa tutustumisen juuri tänä iltana, kun huomenna pitäisi herätä klo 6 jotte ehtii töihin ajoissa.

Tämä äkillinen into hillittömään surffailuun ja puuhasteluun saattaa johtua siitä, että otin taas toisen Concertan klo 16 aikaan. Myös se, että olen yksin kotona, saattaa vaikuttaa asiaan. Puolisko on työmatkalla ja lapsukainen yökylässä, että ei tarvi repiä häntä hereille kukonaulun aikaan kesälomallaan. Huomenna on pakko kokeilla jotain nuijanukutusta (tai vaihtoehtoisesti Imovanea), sillä perjantaina kello soikin jo 5.30. Yikes!!! Onneksi on kolmen päivän viikonloppu, ja vielä rauhallinen sellainen tulossa, sillä pysymme kiltisti kotona Jussia viettelemässä. Lapsi pakataan äitinsä luokse Juhannustelemaan.

No, yritän nyt kipittää vällyn väliin, ja jään odottelemaan 5 ja puolen tunnin kuluttua kajahtavaa puhelimen herätystä. Eikun koirille pöperöt likoon ja hyviä öitä itse kullekin.

Jatkoa klo 3.02

Täällä sitä edelleen kukutaan, Orpokoti-leffaa katsellen ja CD:itä koneelle ripaten. Johtuukohan nämä ajoittaiset valvomiset Concertasta tosiaan, kun ihan pirteä olo on vaikka vähän sellainen väsynyt, en osaa selittää oikein.  Enää ei taida kannattaa edes käydä nukkumaan kun 3 tunnin päästä olisi herätys.

Töissä on parin päivän ajan ollut todella hektistä, sillä toimistotiimistä on kaksi sairaana ja yksi kesälomalla. Eilen ja tänään olin vastaanotossa, ja jouduin eilen iltapäivällä esim. tekemään töitä kahdella luukulla yhtä aikaa, siis kahden asiakkaan kanssa. Ja molemmat päivät menivät suorastaan erinomaisesti. Muut valittelivat kiirettä ja olivat tuskastuneita, minä olin elementissäni.

Olen ennenkin huomannut, että työntekoni sujuu sitä paremmin mitä kiireempi on. Jos esim. päivystyksessä oli kovin hiljainen päivä ja vähän potilaita, en meinannut muistaa sitäkään vähää mitä oli tehtävänä. Mutta jos oli ylipaikat täynnä potilaita tai elvytyshuone pursusi, päivä meni erinomaisesti. Samoin näyttää olevan tässä uudessakin työssä.

Hesari uutisoi 3.6.2008: ADHD:ta sairastavat tehottomampia töissä. En kyllä ihan allekirjoita tuota. Omasta mielestäni olen kyllä koko ikäni tehnyt hommia siinä missä nentitki, jos en jopa reippaammasti. Toki poikkeus vahvistaa säännön, mutta samahan se on terveilläkin.

Olenpa kokeillut Concertaa nyt napin aamulla ja toisen napin iltapäivällä, useamman päivän ajan. Ja hyvin toimii juuri näin. En aio toistaiseksi edes kokeilla lääkärin ehdottamaa kolmea nappia, kun kaksi kerrallaankin tuntuu olevan liikaa. Tällä annostuksella pärjään sekä töissä että iltapäivän kotona. Ja tarvittaessa voin myös jättää aamunapin ottamatta, sillä töissä olen aina pärjännyt huomattavasti helpommin kuin “siviilissä”. Varsinkin nyt kun työ on huomattavasti leppoisampaa kuin mitä päivystyspoliklinikkatyö oli. Nukkumiseenkaan tuo lääke ei vaikuta muuta kuin positiivisesti, eli saan alettua nukkumaan paljon paremmin stimun otettuani kuin ilman sitä. Hassua sinänsä. Mutta mulla on nukkumiseen aina liittynyt hirveä pyöriminen ja lakanoiden suoristelu, peiton kanssa tappeleminen ja tyynyn käänteleminen, lisäksi kaiken maailman ajatukset ovat suorastaan tulvineet päähän just kun on pitänyt mennä nukkumaan. Lääkkeen kanssa olen rauhallisempi, ja unen tulo näin ollen helpompaa.

Luin tuossa äsken Jumin blogia, ja tämä kirjoitus havahdutti mut huomaamaan, että taidan nykyään olla kovin itsekäs ihminen. Jos joku kertoo jotain hänelle tapahtunutta, ihan varmasti keksin omasta elämästäni jonkin vastaavan joka on aivan pakko kertoa heti. Ja kotona taidan olla se, jonka pillin mukaan tanssitaan suurimman osan aikaa, tai siis mun mielialojeni mukaan. Taisi vain olla hyväksi se hurja ujous josta kärsin ihan viime vuosiin saakka, sen hävittyä minusta on tullut varmaan aika ikävä ihminen.

(Oli paljon muitakin ajatuksia aiheeseen liittyen, mutta koska olen joutunut kirjoittamaan tätä pätkissä monen päivän aikana siksi että  ukko on koko ajan selän takana kurkkimassa eikä sen tarvi tietää tästä blogista, en muista enää puoliakaan, joten jääköön tyngäksi tämä juttu.)

Kerrotaan alustukseksi, että minulla on auto. Farkku, vuosimallia -96. On ollut minulla reilun vuoden. Noin kk. sitten se päätti yht’äkkiä hörpätä kunnolla bensaa ja kastella tulpat tms. ja jämähtää pihalle juuri kun piti lähteä koirien kanssa koirapuistoon treenaamaan. No, minä ulos autosta niin että saranat vinkui, nyrkillä auton kattoon lommo ja kiukkuisena ärisemään isännälle sisälle.

Tänään, kun piti viedä lapsi kouluun, tapahtui sama juttu. Sain peruutettua puoliksi tielle pihasta, ja auto päätti yskähtäen sammua siihen, kamalasti bensalta lemuten. Ja yllätys yllätys… ei pienintäkään raivostumisen merkkiä minun taholtani. Sanoin vain lapselle tyynesti että menepäs ulos minä järjestän sinulle toisen kyydin. Sitten työnnettiin auto takaisin pihaan ja jatkettiin kuin ei mitään. On tämä Concerta vaan ihmelääke.

Mitähän tuolle autolle muuten pitäisi tehdä? Mitään vikaa siitä ei löydy mutta kun ei ole varaa ostaa uuttakaan….

Oon tosi pitkään kärsinyt ihmeellisistä, joka puolelle kroppaa loikkivista kivuista, yleensä nivelissä ja raajoissa. Nyt puolen vuoden sisällä näihin on alkanut liittyä kuumeilu; äkkiä nouseva lämpö joka laskee myös nopeasti. Pari kertaa on pitänyt jopa olla pois töistä moisen takia. Lääkärille olen maininnut kahdesti; ensimmäinen sanoi että tule uudelleen kun nivelet on turvonneet ja punaiset, toinen sanoi että reumalääkärille jos jatkuu vielä pitkään. Eli ei auta kun seurailla ja nappailla Lodinea kipuun.

Tänään ADHD-foorumia lukiessani olin näkevinäni kirjoituksen jossa joku mainitsi tällaisten vaivojen liittyvän myös addiuteen. En ole vielä jaksanut kaivaa tarkempaa faktaa esille mistään, mutta en ole kyllä aiemmin moista mainintaa missään nähnyt. Enempikin pistäisin jonkun fibron tai vastaavan piikkiin. Äidilläni nimittäin sellainen on. Valitettavasti kyseinen vaiva tuntuu vielä kuuluvan ns. korvienvälivaivoihin, eli huuhaa-sairauksiin, eikä kukaan kai oikein suostu moisen oletuksen perusteella lähettämään tutkimuksiin. Jälleen yksi miinus suomalaiselle terveydenhuollolle.

Seuraan nyt toiset puoli vuotta, ja jos edelleen kipuilee, jäykistää ja kuumeilee, menen lääkäriin ja isken nyrkkiä pöytään päästäkseni tutkimuksiin. Niin, kerta!!!!! Kele!!!