ADDikti

Olen koko ikäni kokenut olevani jotenkin erilainen. Kysymykseen kuka ei kuulu joukkoon vastattiin aina yleensä “Addikti”. En osaa tarkemmin määritellä, miten olin erilainen. Kukaan ei suoraan minulle sanonut, enkä osannut verrata itseäni muihin sillä tavalla että olisin ymmärtänyt miksi olen toisenlainen kuin muut. Näin vain on aina ollut. Vaikka nykyään suhteellisen hyvin tulen toimeen kaikenlaisissa porukoissa, en koskaan koe kuuluvani yhteenkään.

Olen aina viihtynyt omissa oloissani ja tarvinut runsaasti omaa aikaa myös parisuhteessa ollessani. Väilillä olen suorastaan poissaoleva omien ajatusteni kanssa. Ovenpielet, lyhtypylväät, huonekalut sun muut ovat aina hypänneet tielle kun olen ollut liikkeessä, siksipä olenkin usein täynnä mustelmia. Tavarat karkaavat käsistä, ovet paukkuvat tahtomattani ym. ja tämä on usein aiheuttanut sen että läheiseni tulkitsevat minun olevan vihainen ja paukuttelevani tavaroita sen takia. En kykene keskittymään kunnolla asioihin jotka eivät minua kiinnosta, tämän takia esim. opiskelu ja varsinkin teoriapuoli on aina ollut hankalaa. Jos taas teen jotain joka kiinnostaa tavattomasti, keskityn niin että en näe enkä kuule mitään, ja suutun tavattomasti jos joku tulee keskeyttämään. Saatan touhuilla mielenkiintoisen asian parissa vaikka 24 tuntia nukkumatta  ja syömättä. Olen yliherkkä tietynlaisille äänille, kosketuksille, materiaaleille…. Tuossa muutamia oireista, joita minulla on ollut niin pitkään kuin muistan. Muitakin on mutta en nyt tähän hätään muista.

Kun äitini löysi biologisen perheensä, selvisi että heissä on runsaasti addeja ja adhd:ta sairastavia. Äiti alkoi ensimmäisenä epäillä veljelläni olevan ko. vaivan, tämä on nimittäin melkoinen duracell-pupu jonka kaikki hankkeet menevät päin mäntyä. Sitä myötä aloin itsekin googletella aiheesta. Mitä enemmän selvitin ja luin ja tein testejä, sitä varmempi olin; minulla on add tai adhd.

Olin kärsinyt masennuksesta pitempään, ja niissä asioissa terveysasemalla käydessäni otin puheeksi adhd-tutkimukset. Hoitajan kanssa sitten teimme erinäisiä testejä,  hän haastatteli minua useita kertoja, jouduin hankkimaan vanhoja todistuksiani ym. dokumenttia. Niiden perusteella hän sitten konsultoi vastuulääkäriäni, joka oli sitä mieltä että kannattaa laittaa minusta lähete eteenpäin. Niin sitten jäin odottamaan kutsua tai hylkäystä HUSin neuropsykiatriselta poliklinikalta.

Jonot näihin tutkimuksiin kunnallisella puolella ovat pitkät. Itse odotin puolitoista vuotta vastaanotolle pääsyä. Ensin kävin psykiatrin vastaanotolla, sen jälkeen useamman kerran neuropsykologin vastaanotolla tekemässä kaiken maailman testejä, ja viimeksi vielä psykiatrin luona loppulausunnon kuulemassa.Tällä käynnillä sitten sain kokeiltavaksi Concertan, jota käytän edelleen, sillä se on mielestäni helpottanut elämääni huomattavasti.

Käyn edelleen HUS:issa kontrolleissa, nykyään siellä seurataan kai noin vuoden verran ennen kuin pistetään jonnekin muuall. Kunnalliselle? Yksityiselle? En tiedä, jää nähtäväksi.