ADDikti

Olin orientoitunut viettämään rauhallisen sunnuntain, ihan vain oman perheen kesken. No, sepä ei sitten onnistunut kun käly tuli muksujensa kanssa ihan yllättäen visiitille tuossa aamukymmenen - yhdentoista välillä. Ja lähtivät klo 18. Eihän siinä mitään, mukavia ihmisiä ja muksutkin ok, mutta kun mä INHOON sitä että tullaan ihan noin vaan yht’äkkiä. Mä haluan tietää etukäteen!!!!! No, sainhan mä kyllä tuliaisiksi synttärilahjan ja toinen käytiin hakemassa. Mutta mutta….

Toista lahjaa on käyttäny muksu koko illan, ja toisen oli kyllä ihan mieluisa puutarhaan liittyvä, mutta mua risoo tällä hetkellä tää koko puutarhajuttu. Siis se, että en voi tehdä ihan mitä tahansa, kun anoppi asuu samassa pihassa, ja käly tuo tänne uusia kasveja harva se kerta. Ihan ihanaa siis periaatteessa, mutta…. Kun mä olen tällainen itsekäs ja kiittämätön ihminen niin toki tykkään kyttyrää moisesta (kin).

Oliskohan mun ollut viisasta vain pysyä omissa oloissani siellä koirankoppikämpässäni, “vanhanapiikana”?

Nonni, voi vittu!!! Se iski taas. Pirunmoinen ahdistus ja paniikki. Menin illalla nukkumaan vasta klo 2 (tai siis aamulla), ja kello soi vahingossa jo 6.20. Sen jälkeen en tietenkään saanut nukuttua kun toinen herätti klo 7. Ihan pirteänä nousin ylös, herättelin muksun, kävin käskemässä ukon ylös ja lähdin käyttämään koiria. Kaikki meni oikeastaan ihan ok, mitä nyt mies normaaliin tapaansa nusutti pilkkua ja kuuli kaiken mun sanoman kirjaimellisesti. Mä tietysti vedin herneet.

Sain muksun ihan ok kouluun, halittiin ja heipatettiin. Likka oli oikein reipas ja oltiin koulun pihalla ihan ajoissa. Mutta kun pääsin himaan, se iski. Istuin alas sohvalle ajatuksena vähän neuloa ennen junalle lähtöä (sattui olemaan myöhäisempään töihiin meno tänään). Ja sitten…. jumalaton ahdistus, rintaa puristi, itketti niin että ei henki meinannut kulkea. Koirakin tuli ihan hädissään ihmettelemään ja läpyttelemään tassulla mammaa. Ei ymmärrä. Concertaa syön edelleen, samoin sen yhden kapselin Seronilia (no, tunnustan, vähän on lipsunut eikä ihan joka päivä ole mennyt). Oli pakko varata aika lekurille, meen puolen päivän jälkeen.

Nolotti soittaa duuniin, kun en pystynyt puhua kunnolla kun itketti niin. Änkytin vaan että en pysty tulemaan ja soitan iltapäivällä. Harmittaa sekin niin vitusti että joudun kai taas olemaan pois. Mä nimittäin oikeesti tykkään tästä nykyisestä hommastani. Mukavan monipuolista ja ihanat duunikaverit. Tällä menolla ei varmasti tule jatkoa sopimukselle. Kele!!!!

Ainoa ahdistava asia, minkä keksin, on se että mä joudun nykyään lähes yksin viihdyttää tuota likkaa. Mies istuu toisessa huoneessa koneella, ovi kiinni, ja muksu huutaa koko ajan mun niskassa. Onneksi sillä on kamuja joiden kanssa viettää aikaa,  mutta tarviihan se vanhempiensa huomiotakin silloin tällöin. Ja nimen omaan isänsä, sillä likkahan ei ole mun, mä olen “vain” äitipuoli vaikka hirmu hyvät välit meillä onkin. Musta tuntuu, että mies ottaa kontaktia likkaan nykyään enää vain silloin kun pitää komentaa sitä tekemään jotain. Pitäs ottaa puheeksi tuo asia, mutta kun mä en helvetti soikoon saa sanottua tuota. Kerran vihjaisin, ja se ymmärsi sitten niin että en halua olla likan kanssa ollenkaan eikä mies esim. voi mennä päiväksi harrastuksiinsa kun mä “joudun” olla lapsen kanssa. Enhän mä helvetti soikoon sitä tarkoittanut!!!!

Vittu mä varmaan onnistun tyrimään tämänkin liiton kun teen tosta big issuen. Mutta kun mulle se on Big Issue!! Plääääääääääääääääääh!!!!

Mä olen aina kärsinyt tietynlaisista äänistä ja vilkkuvista valoista. Mahtaakohan olla addipiirre tuokin? Katselin äsken Aavekuiskaajaa, ja jostain syystä tässä nimenomaisessa jaksossa oli runsaasti nopeasti vaihtuvia kuvia ja vilkkuvaa valoa. Ai hitto että tuli huono olo. Sama olo tulee kun katsoo “vapaalla kädellä” kuvattuja pätkiä. Esim. leffa Blair witch project oli tuskallista katsottaaa tuon(kin) takia. Mahtaako mulla olla samaa ongelmaa?

Olen koko ikäni kokenut olevani jotenkin erilainen. Kysymykseen kuka ei kuulu joukkoon vastattiin aina yleensä “Addikti”. En osaa tarkemmin määritellä, miten olin erilainen. Kukaan ei suoraan minulle sanonut, enkä osannut verrata itseäni muihin sillä tavalla että olisin ymmärtänyt miksi olen toisenlainen kuin muut. Näin vain on aina ollut. Vaikka nykyään suhteellisen hyvin tulen toimeen kaikenlaisissa porukoissa, en koskaan koe kuuluvani yhteenkään.

Olen aina viihtynyt omissa oloissani ja tarvinut runsaasti omaa aikaa myös parisuhteessa ollessani. Väilillä olen suorastaan poissaoleva omien ajatusteni kanssa. Ovenpielet, lyhtypylväät, huonekalut sun muut ovat aina hypänneet tielle kun olen ollut liikkeessä, siksipä olenkin usein täynnä mustelmia. Tavarat karkaavat käsistä, ovet paukkuvat tahtomattani ym. ja tämä on usein aiheuttanut sen että läheiseni tulkitsevat minun olevan vihainen ja paukuttelevani tavaroita sen takia. En kykene keskittymään kunnolla asioihin jotka eivät minua kiinnosta, tämän takia esim. opiskelu ja varsinkin teoriapuoli on aina ollut hankalaa. Jos taas teen jotain joka kiinnostaa tavattomasti, keskityn niin että en näe enkä kuule mitään, ja suutun tavattomasti jos joku tulee keskeyttämään. Saatan touhuilla mielenkiintoisen asian parissa vaikka 24 tuntia nukkumatta  ja syömättä. Olen yliherkkä tietynlaisille äänille, kosketuksille, materiaaleille…. Tuossa muutamia oireista, joita minulla on ollut niin pitkään kuin muistan. Muitakin on mutta en nyt tähän hätään muista.

Kun äitini löysi biologisen perheensä, selvisi että heissä on runsaasti addeja ja adhd:ta sairastavia. Äiti alkoi ensimmäisenä epäillä veljelläni olevan ko. vaivan, tämä on nimittäin melkoinen duracell-pupu jonka kaikki hankkeet menevät päin mäntyä. Sitä myötä aloin itsekin googletella aiheesta. Mitä enemmän selvitin ja luin ja tein testejä, sitä varmempi olin; minulla on add tai adhd.

Olin kärsinyt masennuksesta pitempään, ja niissä asioissa terveysasemalla käydessäni otin puheeksi adhd-tutkimukset. Hoitajan kanssa sitten teimme erinäisiä testejä,  hän haastatteli minua useita kertoja, jouduin hankkimaan vanhoja todistuksiani ym. dokumenttia. Niiden perusteella hän sitten konsultoi vastuulääkäriäni, joka oli sitä mieltä että kannattaa laittaa minusta lähete eteenpäin. Niin sitten jäin odottamaan kutsua tai hylkäystä HUSin neuropsykiatriselta poliklinikalta.

Jonot näihin tutkimuksiin kunnallisella puolella ovat pitkät. Itse odotin puolitoista vuotta vastaanotolle pääsyä. Ensin kävin psykiatrin vastaanotolla, sen jälkeen useamman kerran neuropsykologin vastaanotolla tekemässä kaiken maailman testejä, ja viimeksi vielä psykiatrin luona loppulausunnon kuulemassa.Tällä käynnillä sitten sain kokeiltavaksi Concertan, jota käytän edelleen, sillä se on mielestäni helpottanut elämääni huomattavasti.

Käyn edelleen HUS:issa kontrolleissa, nykyään siellä seurataan kai noin vuoden verran ennen kuin pistetään jonnekin muuall. Kunnalliselle? Yksityiselle? En tiedä, jää nähtäväksi.