ADDikti

Heräsin äsken itkien. Sitä tapahtuu aina silloin tällöin. Yleensä syynä on uni, jossa kiertelen jo kuolleiden isovanhempieni taloa ja pihaa, vähän jo rempalleen päässyttä. Ja uni loppuu aina siihen että alan itkeä ikävästä heitä kohtaan, ja herätessä itken ihan oikeastikin.

Isovanhempani ovat kuolleet jo yli kymmenen vuotta sitten. He olivat minulle todella rakkaita. Vietin paljon aikaa heidän luonaan lapsuudessa ja nuoruudessa, myöhemmin he muuttivat perheemme luokse asumaan, siihen saakka kunnes sitten kuolivat. Mummon kanssa touhuiltiin kaikenlaisia “tyttöjen juttuja”, hän kantoi minulle kesällä jäätelöä pihakeinuun Flora-rasiassa ja saunaan limpparia villasukassa (että pysyisi viileänä). Papan kanssa kierreltiin pitkin metsiä “kusiaisten sielunelämää tutkimassa”, hiihdeltiin talvisin, iltaisin ja sadepäivinä pappa kertoi itse sepittämiään hurjia Lapin-satuja. He olivat minulle maailman parhaat mummu ja pappa.

Äitini oli heidän ainoa, adoptoitu lapsensa ja minä ensimmäinen lapsenlapsi. Isovanhempien kuoltua on äiti alkanut kertoa kaikenlaista lapsuudestaan, negatiivisia asioita, ja moittia isovanhempiani. Hän on myös löytänyt oman biologisen perheensä ja isovanhempani ovat jääneet lähes täysin unholaan. Ymmärrän kyllä miten iso asia on löytää omat juurensa ja saada vihdoin kauan kaipaamiaan sisaria, veljiä, tätejä ja enoja. Ymmärrän senkin, että äiti saattaa tuntea tietynlaista katkeruuttaa isovanhempia kohtaan, sillä he kielsivät häneltä äidille itselleen tärkeitä asioita jotka hän ehkä olisi saanut tehdä jos olisi ollut biologisen perheensä parissa. Mutta minä rakastan mummua ja pappaa edelleen, ja kaipaan heitä valtavasti, joten en halua kuulla jatkuvaa mollausta ja panettelua.

Miten pitkään ikävä voi kestää?

Taas valo viiltää taivaanrantaa
Se päivän yöstä erottaa
On tullut aika pois se antaa
Jota niin paljon rakastaa

Markus Backström