ADDikti

Heräsin äsken itkien. Sitä tapahtuu aina silloin tällöin. Yleensä syynä on uni, jossa kiertelen jo kuolleiden isovanhempieni taloa ja pihaa, vähän jo rempalleen päässyttä. Ja uni loppuu aina siihen että alan itkeä ikävästä heitä kohtaan, ja herätessä itken ihan oikeastikin.

Isovanhempani ovat kuolleet jo yli kymmenen vuotta sitten. He olivat minulle todella rakkaita. Vietin paljon aikaa heidän luonaan lapsuudessa ja nuoruudessa, myöhemmin he muuttivat perheemme luokse asumaan, siihen saakka kunnes sitten kuolivat. Mummon kanssa touhuiltiin kaikenlaisia “tyttöjen juttuja”, hän kantoi minulle kesällä jäätelöä pihakeinuun Flora-rasiassa ja saunaan limpparia villasukassa (että pysyisi viileänä). Papan kanssa kierreltiin pitkin metsiä “kusiaisten sielunelämää tutkimassa”, hiihdeltiin talvisin, iltaisin ja sadepäivinä pappa kertoi itse sepittämiään hurjia Lapin-satuja. He olivat minulle maailman parhaat mummu ja pappa.

Äitini oli heidän ainoa, adoptoitu lapsensa ja minä ensimmäinen lapsenlapsi. Isovanhempien kuoltua on äiti alkanut kertoa kaikenlaista lapsuudestaan, negatiivisia asioita, ja moittia isovanhempiani. Hän on myös löytänyt oman biologisen perheensä ja isovanhempani ovat jääneet lähes täysin unholaan. Ymmärrän kyllä miten iso asia on löytää omat juurensa ja saada vihdoin kauan kaipaamiaan sisaria, veljiä, tätejä ja enoja. Ymmärrän senkin, että äiti saattaa tuntea tietynlaista katkeruuttaa isovanhempia kohtaan, sillä he kielsivät häneltä äidille itselleen tärkeitä asioita jotka hän ehkä olisi saanut tehdä jos olisi ollut biologisen perheensä parissa. Mutta minä rakastan mummua ja pappaa edelleen, ja kaipaan heitä valtavasti, joten en halua kuulla jatkuvaa mollausta ja panettelua.

Miten pitkään ikävä voi kestää?

Taas valo viiltää taivaanrantaa
Se päivän yöstä erottaa
On tullut aika pois se antaa
Jota niin paljon rakastaa

Markus Backström

Mikähän on nyt tullut, kun pinna ei millään meinaa kestää tuota muksua? Concertaa vedän ihan saman kuin ennenkin, välillä jopa 2 x vrk, ja silti kun tuun kotiin ja muksu hyökkää heti kimppuun; “kato mua, kato tätä, kato tuota, pelaa, tee, anna, laita” meinaa mennä närvi ihan oitis. Ens kesäksi kyllä järkätään leiriä leirin perään, vapaaksi vain mun ja miehen loma-ajat.

No, ehkä tähän liittyy sekin, että töissä on suoraan sanottuna ihan helvetillinen kiire. Resursseja ei ole tarpeeksi ja jokaisen pitää venyä ja paukkua yli voimavarojensa. Kun tulee kotiin, olisi kiva rauhoittua edes puoli tuntia. Tänään oli pakko sanoa lapselle, että nyt en katso, kuule enkä mitään muutakaan ennen kuin olen juonut saavillisen kahvia ja katsonut nettipaikkani läpi. Eipä se tuosta nokkiinsa ottanut, kävi vain välillä kurkkaamassa miten paljon kahvia mulla oli jäljellä.

Koitan ajatella, että ihan biologisetkaan äidit ei varmaan aina jaksa jälkikasvuaan, joten saan  minäkin äitipuolena välillä rasittua ja väsyä.  Kyllä tämä tästä varmaan pian taas helpottaa.

Huomenna olisi psykiatrin kontrollikäynti, saa nähdä mitä tapahtuu lääkitykselle.

Eipä tule tänne blogiin muuten kuvia lisättyä, niin laittelen joka viikko jonkin mielestäni mukavan / silmäni mukaisen kuvan tänne. Älkää kysykö mitä järkeä tuossa on, en tiedä. Tässä ensimmäinen, hilpeä menninkäiskuva. Piti piristää itseä pirteällä kuvalla kun muuten on niin mieli maassa, tai paremminkin kiukkuinen.

Täällä valvon, enkä muuta voi. Tai no, koitan mennä kohtapuoleen sänkyyn, vaikka en millään malttaisi. Väsyttää kyllä mutta olen ihan totaalisesti juuttunut blogien maailmaan. Löysin monta uutta blogia joihin pitää tutustua, muutama niistä päässee linkkilistallenikin. Harmi vain, että päätin alkaa tutustumisen juuri tänä iltana, kun huomenna pitäisi herätä klo 6 jotte ehtii töihin ajoissa.

Tämä äkillinen into hillittömään surffailuun ja puuhasteluun saattaa johtua siitä, että otin taas toisen Concertan klo 16 aikaan. Myös se, että olen yksin kotona, saattaa vaikuttaa asiaan. Puolisko on työmatkalla ja lapsukainen yökylässä, että ei tarvi repiä häntä hereille kukonaulun aikaan kesälomallaan. Huomenna on pakko kokeilla jotain nuijanukutusta (tai vaihtoehtoisesti Imovanea), sillä perjantaina kello soikin jo 5.30. Yikes!!! Onneksi on kolmen päivän viikonloppu, ja vielä rauhallinen sellainen tulossa, sillä pysymme kiltisti kotona Jussia viettelemässä. Lapsi pakataan äitinsä luokse Juhannustelemaan.

No, yritän nyt kipittää vällyn väliin, ja jään odottelemaan 5 ja puolen tunnin kuluttua kajahtavaa puhelimen herätystä. Eikun koirille pöperöt likoon ja hyviä öitä itse kullekin.

Jatkoa klo 3.02

Täällä sitä edelleen kukutaan, Orpokoti-leffaa katsellen ja CD:itä koneelle ripaten. Johtuukohan nämä ajoittaiset valvomiset Concertasta tosiaan, kun ihan pirteä olo on vaikka vähän sellainen väsynyt, en osaa selittää oikein.  Enää ei taida kannattaa edes käydä nukkumaan kun 3 tunnin päästä olisi herätys.

Töissä on parin päivän ajan ollut todella hektistä, sillä toimistotiimistä on kaksi sairaana ja yksi kesälomalla. Eilen ja tänään olin vastaanotossa, ja jouduin eilen iltapäivällä esim. tekemään töitä kahdella luukulla yhtä aikaa, siis kahden asiakkaan kanssa. Ja molemmat päivät menivät suorastaan erinomaisesti. Muut valittelivat kiirettä ja olivat tuskastuneita, minä olin elementissäni.

Olen ennenkin huomannut, että työntekoni sujuu sitä paremmin mitä kiireempi on. Jos esim. päivystyksessä oli kovin hiljainen päivä ja vähän potilaita, en meinannut muistaa sitäkään vähää mitä oli tehtävänä. Mutta jos oli ylipaikat täynnä potilaita tai elvytyshuone pursusi, päivä meni erinomaisesti. Samoin näyttää olevan tässä uudessakin työssä.

Hesari uutisoi 3.6.2008: ADHD:ta sairastavat tehottomampia töissä. En kyllä ihan allekirjoita tuota. Omasta mielestäni olen kyllä koko ikäni tehnyt hommia siinä missä nentitki, jos en jopa reippaammasti. Toki poikkeus vahvistaa säännön, mutta samahan se on terveilläkin.

Mikähän siinä on, että nykyään meikä tuntuu olevan pääasiassa yhdistetty lasten- ja taloudenhoitaja. Nytkin isäntä tuolla istuu makkarissa koneella ja mun vastuulla on saada muksu hoputeltua nukkumaan. Useana aamuna myös se oon minä joka lapsen herättää ja laittaa aamupalalle, katsoo vaatteet ja hoputtaa pukemaan.

No, onhan se tietysti henkilö joka maksaa suurimman osan laskuista, ajaa nurtsin ynnä tekee tarvittaessa “miesten työt”. Mutta mutta… lapsi ei ole edes minun, joten miksi mulla pitäisi olla päävastuu sen päivittäisestä huoltamisesta. Niin rakas kuin se mulle onkin, soisin että toinenkin puolisko ottaisi vastuuta. En halua olla se paha äitipuoli joka haetaan paikalle komentamaan kun iskän käskyt ei mene perille.

Muutenkin on ollut ihan totaalisen perjantai kolmastoista päivä.  Plääh. Eikä hetken rauhaa viikonloppunakaan. Vieraita lauantaina, vieraita sunnuntaina…. Tuplaplääh.

Yritin olla tänään luomuna, mutta oli pakko napata äsken yksi Concerta, oli niin paha elämä. Voikohan näihin oikeasti tulla riippuvaiseksi? Mua nimittäin huimasi, ahdisti ja vitutti samaan aikaan. Toivottavasti vointi helpottaa kohta. Seuraava luomukokeilu saa kyllä tapahtua maanantaina työpäivänä. Näköjään pärjään töissä paljon paremmin ilman lääkettä kuin kotona. Täällä on liikaa “häiriötekijöitä”; miehen kamala musiikkimaku saa mut raivon / hulluuden / paniikkikohtauksen partaalle, koirat samoin, ja jos lapsi olisi läsnä niin hänen taukoamaton jutustelu ja keikkuminen myös. Miten mä olen pärjännyt ennen Concertaa???? APUA!!!!!

Olenpa kokeillut Concertaa nyt napin aamulla ja toisen napin iltapäivällä, useamman päivän ajan. Ja hyvin toimii juuri näin. En aio toistaiseksi edes kokeilla lääkärin ehdottamaa kolmea nappia, kun kaksi kerrallaankin tuntuu olevan liikaa. Tällä annostuksella pärjään sekä töissä että iltapäivän kotona. Ja tarvittaessa voin myös jättää aamunapin ottamatta, sillä töissä olen aina pärjännyt huomattavasti helpommin kuin “siviilissä”. Varsinkin nyt kun työ on huomattavasti leppoisampaa kuin mitä päivystyspoliklinikkatyö oli. Nukkumiseenkaan tuo lääke ei vaikuta muuta kuin positiivisesti, eli saan alettua nukkumaan paljon paremmin stimun otettuani kuin ilman sitä. Hassua sinänsä. Mutta mulla on nukkumiseen aina liittynyt hirveä pyöriminen ja lakanoiden suoristelu, peiton kanssa tappeleminen ja tyynyn käänteleminen, lisäksi kaiken maailman ajatukset ovat suorastaan tulvineet päähän just kun on pitänyt mennä nukkumaan. Lääkkeen kanssa olen rauhallisempi, ja unen tulo näin ollen helpompaa.

Luin tuossa äsken Jumin blogia, ja tämä kirjoitus havahdutti mut huomaamaan, että taidan nykyään olla kovin itsekäs ihminen. Jos joku kertoo jotain hänelle tapahtunutta, ihan varmasti keksin omasta elämästäni jonkin vastaavan joka on aivan pakko kertoa heti. Ja kotona taidan olla se, jonka pillin mukaan tanssitaan suurimman osan aikaa, tai siis mun mielialojeni mukaan. Taisi vain olla hyväksi se hurja ujous josta kärsin ihan viime vuosiin saakka, sen hävittyä minusta on tullut varmaan aika ikävä ihminen.

(Oli paljon muitakin ajatuksia aiheeseen liittyen, mutta koska olen joutunut kirjoittamaan tätä pätkissä monen päivän aikana siksi että  ukko on koko ajan selän takana kurkkimassa eikä sen tarvi tietää tästä blogista, en muista enää puoliakaan, joten jääköön tyngäksi tämä juttu.)