ADDikti

Sain uudelleen mielialalääkityksen, johan tässä oli aikakin kun jo pitkään on menty alamäkeä niin että tuuli vain korvissa viuhuu. Työterveyslääkäri ohjasi lisäksi psykologin vastaanotolle, ja tänään oli ensimmäinen visiitti. Ihan hyvältä se tuntui kun sai avautua. Ja jotenkin on helpompi avautua ihan vieraalle ihmiselle kun läheisilleen. Vielä olisi jäljellä neljä käyntikertaa, katsotaan mitä ne saavat aikaiseksi. Tämän päiväisen perusteella rohkenin laittaa töihin mailia ja pyytää josko voisin lopettaa yövuorojen tekemisen. Mitään ei ole kuulunut joten aavistelen pahaa.

Tänään on ollut vähän huono omatunto siskon takia. Hän sai tänään huonoja uutisia, ja minun olisi isona siskona pitänyt olla tukemassa ja lohduttamassa. Mutta ainoa mitä sain tehtyä oli yksi kälynen tekstiviesti jossa valittelin tapahtunutta ja kysyin vointia. Sisko parka. Toivottavasti pärjää siellä Onneksi hänellä sentään on puoliso tukena.

Eräässä sisäoppilaitoksessa opiskellessani sain koulun päätyttyä kämppikseltäni itse tehdyn kortin jossa li”älä pelkää elämää, se ei ole sen arvoista”.

Noinhan se on, mä olen pelännyt elämää niin kauan kuin muistan. Edelleen se pelko on läsnä kaikessa mitä teen. Pelkään että en osaa, että minusta ei pidetä, että teen itseni naurunalaiseksi…pelkään. Monta asiaa on jäänyt tekemättä ja monta ystävää saamatta siksi, että en ole uskaltanut.

Millä pelko lähtee?

Olen aina välillä surffaillut tuolla otsikon sivustolla, ja olen itsekin liittynyt kouluihin joita olen elämäni aikana käynyt.  Aikuisella iällä käydyt koulut ja tuttujen ihmisten nimet siellä nostavat yleensä hymyn huulille, toisin on kun lueskelen peruskouluaikaisia opinahjoja. Suurin osa luokallani olleista nimistä nostaa mieleen ahdistavia muistoja. Muistoja kiusaamisesta, sekä henkisestä että jonkin verran myös fyysisestä.

Onko olemassa mitään julmempaa kun lapsi tai teini-ikäinen, joka on päättänyt tehdä luokkakaverinsa elämästä helvetin. Tuon ikäisillä on taito satuttaa toista henkisesti niin pahasti, että arvet pysyvät sielussa koko loppuiän.

Eräässä vanhassa keskustelussa tuolla kyseisellä sivustolla kiusaajat kysyvät voivatko saada anteeksi menneet. Jos minun kiusaajani tulisivat oveni taakse anteeksi pyytelemään, ainoa mitä saisivat olisi luuvitonen, joko konkreettisesti tai ainakin henkisesti. En ikinä, milloinkaan voi antaa anteeksi nuoruuteni pilaamista. Nuoruuteni, itsetuntoni ja noiden mukana loppuelämäni pilaamista.