ADDikti

Oltiinpa viiko lomailemassa ja tultiinpa kotiin. Ihmeteltiin mikä lemuaa oudohkolle keittiössä. Ei löytynyt äkkikatsomalla mitään, jääkaappi ja roskis oli molemmat siistissä kunnossa. Kunnes huomasin kurkistaa pöydälllä lojuneeseen kattilaan ja…. YÄÄÄÄÄÄK!! Mä olin unohtanut sinne kinkunkastikkeen joka oli päättänyt kasvattaa itselleen komean parran. Ollakseni rehellinen olin unohtanut tuon kattilan pöydälle heti tekopäivänä ruokailun jälkeen, eli se oli kerennyt olla siinä pari viikkoa ihan rauhassa. Oli pakko ottaa kuva tuosta komeasta penisilliiniviljelmästä:

Penisilliiniviljelmä

Mihin on hävinnyt mun sisällä 40 vuotta asunut jouluihminen? Luulin että viimeistään siinä vaiheessa kun koristeet otetaan esille ja saan ne laitettua pitkin kämppää tulisi joulufiilis. Paskat! Ulkonakin on mitä soveliain joulukeli; pakkasta ja lunta, kerta kaikkiaan kaunista. Ja mitä teen minä? Murjotan sisällä, en jaksa siivota enkä ajatella joululeipomisia tai -ruokia. Yritän selittää itselleni tätä sillä, että en voi tehdä mitään ennen kun saan tietää mitkä meidän perheen joulunviettosuunnitelmat on. Ei ole nimittäin vieläkään tietoa ollaanko aatto kotona vai mennäänkö miehen sukulaisille. Mutta ei tuo varmaankaan se perimmäinen syy ole. Onneksi lapsi on vielä niin pieni että ei ymmärrä joulusta tuon taivaallista. Ensi jouluna pitää jo tsempata eri tavalla kun muksu on silloin jo reilut puolitoistavuotias.

Nyt alkaa taas tutusti ahdistaa. Nyppii pahasti kun ei ole hetkenkään omaa aikaa. Se oli tietty odotettavissakin kun lapsen teki, sanois varmaan moni. No joo, niin kai, mutta kun mä oletin että jos lapsella on isä niin se ottaa osaltaan vastuun lapsen hoidosta. Mutta ei. Mä pyöritän huushollia ja hoidan molemmat skidit vaikka toine ei oo edes mun lapsi. Käyhän tuo tietty duunissa ja tienaa suurimman osan talon tuloista, niin ja hoitaa ulkohommia… mutta silti. Taitaa toinen (sille kolmas) lapsi jäädä haaveeksi, päätin just että käyn pyytämässä pillerireseptin ja unohdetaan uusi raskaus. Olis paljon helpompaa olla yksinhuoltaja, silloin ei edes odottais saavansa apua. Ehkä silloin ei myöskään vituttais näin paljon.

Tässäpä näky jota kaipaan kovasti: luminen maisema. Ihanne olisi kunnon lumikerros ja siihen muutama aste pakkasta. Mutta totuus on toinen ainakin täällä päin maailmaa; vettä ja loskaa. No, toivossa on hyvä elää, sanoi lapamatokin aikoinaan.

Ensilumi

Tai no, ei nyt kauhee. Join eilen saunan päälle yhden Strongbown ja puolikkaan miehen cola-lonkerosta kun se ei tykännyt. Ja vauvan aamulla herätessä huomasin että päätä särkee kankkustyyliin. Kummallista! Enhän ollut edes humalassa illalla. Eikä noin pienestä voi edes tulla humalaan? Harjoitteluun puutetta selvästi.

Rehellisesti sanottuna, en kyllä kaipaa ollenkaan niitä aikoja kun tuli käytyä viihteellä vähän tiheämpää tahtia. Olihan se silloin kivaa kun poppi soi, juoma maistui ja sai pistää jalalla koreasti. Mutta ne seuraavat aamut…. fyysistä ja  moraalista krapulaa pukkasti. Koita siinä sitten raahustaa töihin, hymyillä ja olla empaattinen ja sympaattinen sisar hento valkoinen. Yäk! Näin on parempi; saunasiideri silloin tällöin, vähän punaviiniä kynttilän valossa joskus….

Tai sitten ei. Eipä tuosta edellisestä ole vierähtänyt kun 11 kuukautta. Mutta kai tämä on addille suotavaa että välillä innostaa ja välillä (suurimman osan aikaa) ei.

Paljon on tapahtunut viime tammikuusta. Työttömänä ihmettelin muutaman kuukauden mutta eipä tuo haitannut kun ihan hyvät rahat sain työttömyyskassan kauttakin. Vauva syntyi huhtikuun alussa, siis kuukauden etuajassa. Liekö hänelläkin ADHD kun noin kiirettä piti… jää nähtäväksi. Äitinä olo on ollut toisaalta helpompaa kuin odotin / pelkäsin, toisaalta haasteellisempaa. Haasteellista lähinnä tuon isomman lapsen takia, puolison tyttären siis. En millään jaksaisi hänen lähes jatkuvaa läsnäoloaan ja huomion pyytämistä, haluaisin keskittyä omaan pikkuiseen tirppanaani 100%:sti.

Olo on kyllä ajoittain ollut varsin karmea ja suuri kaipuu Concerta-purkille on iskenyt kerran jos toisenkin. Tuntuu että jumitun usein tähän koneelle kun vauva nukkuu, vaikka pitäisi siivota ja silittää ja laittaa ruokaa ja ja ja ja….. Pinnakin palaa taas ihan liian nopeasti, lähinnä mieheen ja isompaan tyttöön. Vauvaa kohtaa jaksan olla toooosi pitkäpinnainen, oikein itsekin hämmästelen tuota. Pelkäsin nimittäin raskaana ollessani että en kestä vauvan narinaa ja valvottamista vaan saan raivareita ja ties  mitä. No, kertaakaan en ole vauvalle edes ääntäni korottanut ja vähänkö olen ylpeä itsestäni.

Vauvan tultua  hämmästyin myös tätä rajatonta rakkauden määrää. En ole tainnut mitään enkä ketään näin paljoa rakastaa kun mitä rakastan nyt tätä pientä ipanaani. Tekisin mitä vain hänen puolestaan. Jännää, sillä jossain vaiheessa epäilin olevani täysin kykenemätön tuntemaan minkäänlaista rakkautta ketään kohtaan. Vääräksi tuli todistettua tuokin ajatus.

Töihin en ole ajatellut mennä ennen kuin on ihan pakko, eli vasta sitten kun vauva täyttää kolme vuotta. Siihen saakka hoivailen muksuja ja kotia, miestäkin ehtiessäni. Ja jos hyvin menee, olen kotona vieläkin pidempään sillä toinen vauva on jo tilauksessa. Saisi tulla vaikka heti, mutta tuskin tällä peittojen heiluttelumäärällä tärppää koskaan. Mutta kun ei nappaa niin ei nappaa.

Nyt saunaan, sitten makkaraa ja yksi saunasiideri (enkä imetä siis enää, tiukkiksille huomioitavaksi) ja sen jälkeen varmaankin sammahdan kuin saunalyhty.

Nimittäin tällainen olotila kun  mikään ei juurikaan nypi eikä ärsytä. Viime ajat olen ollut yllättävän hyvällä ja tasaisella tuulella. Mitä nyt esim. toimintaleffaa katsoessa itkettä ja muuta, minkä pistän hormonivaihteluiden piikkiin. Ehkä tähän oloon vaikuttaa se, että raskauden viimeinen kolmannes on menossa. Tai ehkäpä tuo psykologilla ravaaminen on auttanut, saahan siellä purkaa tuntojaan melkoisen vapaasti.

Miehen ja lapsenkin kanssa on elo sujunut varsin auvoisissa merkeissä. Toki välillä on meinannut mennä hermo, mutta vain menannut. Yleensä vastaavissa tilanteissa (siis nenttien mielestä ihan mitättömissä jutuissa) olen saanut milloin minkäkin asteisen itkupotkuraivarin. Ainoa mikä harmittaa, on se että makkarissa ei nykyään jaksa kun käydä nukkumassa. Tai oikeastaan mä nukuna lähes kaiken senkin ajan minkä olen yksin kotona. Hemoglobiini on romahtanut suht mataliin lukemiin, se väsyttää. Olen nyt muutaman päivän napannut ekstrarautaa, toivottavasti vähän piristää.

Jostain syystä järki on näinä auvoisina viikkoina juossut ihan klimpeissä. Unohtelen asioita vielä normaalia enemmän, mm. unohdin mennä psykologin vastaanotolle, vedin autuaasti sikeitä soffalla hänen odotellessaan mua sinne. Vähänkö nolottaa mennä seuraavan kerran. No, ehkä hän psykologina ymmärtää. Harmittaa vaan tuhlata hänen aikaansa tuolla tavalla. Unohtelun lisäksi teen ja puhun ihan hassuja välillä. Ja joku hirveä pesänrakennuspuuska on iskenyt. Tekis mieli tehdä täällä kotona vaikka mitä kun jaksais. Ja vauvalle tekis mieli hankkia jo vaikka mitä, vaikka laskettuun aikaan on vielä kolme kuukautta. Vaan tämäkin kai kuuluu raskauteen.

Töiden suhteen tilanne on se, että olen työkkärin kirjoilla mutta kuulemma on hyvin epätodennäköistä että kukaan töihin patistaa. Enkä kyllä pystyisikään ainakaan oman alani hommiin, selkä-  ja lantion seudun kivut on niin helvetilliset jos joutuu yhtään enempi olemaan koipiensa päällä tai nostelemaan mitään. Tylsää.

Toivon todella että loppuaika menee kuitenkin edes yhtä mukavasti kun nämä viime viikot. Peukut pystyyn!

Tai paremminkin eipä oo aikoihin tullut kirjoitettua. Raskaana ollaan edelleen, ja olo on välillä helvetillinen välillä suhteellisen ok. Helvetillisyys johtunee osin siitä, että jouduin lopettamaan sekä Concertan että masennuslääkityksen kun raskaus todettiin. Masennus pääsi sitten sen verran pahaksi että olen ollut sairaslomalla viimeiset 2 kk, ja uudelleen lääkityksellä, tosin minimiannoksella.

Concertatta olo on kyllä tuskaa myös. Olen levoton, ärtyisä, mielialat heittelevät laidasta laitaan. Tuiskahtelen milloin mistäkin vähäpätöisestä syystä perheelleni, ja koirille saan hirveitä raivareita. Ja sitten nolottaa. Nukkuminen on vähän niin ja näin,  välillä nukkuisin päivät pitkät, sitten taas en saa nukuttua ollenkaan.

Joulukin tulla jolkottelee, mutta oonko mä saanut mitään aikaiseksi? No en! Eikä ole kamalasti joulufiilistäkään, mutta pitää koittaa teeskennellä lapsen takia. Ollaan me sentään pipareita leivottu, piparkakkutalo odottaa kasaamista, ja joululahjat on hankittu. En vain millään jaksaisi koristella kämppää (eikä huvita muutenkaan kun luukku muistuttaa kaatopaikkaa) tämän enempää kun nyt on tehty. Eli olen peräti verhot vaihtanut, muutaman tontun ja kynttilän ripotellyt pöydille ja takan reunukselle, ja jouluvalot on ikkunassa. Huoks!

Olispa jo toukokuun loppu, niin tää raskaus ja synnytys ois ollutta ja mennyttä. Pääsisi taas lääkitykselle, ei tarvis pelätä synnytystä ja miettiä päivät pitkät tuleeko musta ihan paska äiti.

No niin, tämä addi on nyt sitten pieniin päin. Ihan suunniteltu oli homma, tuli vain odotettua aikaisemmin ihan odotusvaiheeseen. Eli pillerit meni nurkkaan joskus helmi-maaliskuussa ja kolmisen viikkoa sitten näytti testi kahta viivaa. No, eikun Concertat nurkkaan, samoin Seronilit. Ja olo on sen mukainen. Sen lisäksi että on pahoinvointia, huimaa, päätä särkee, on vielä entiset addioireet eli totaalinen fleguilu, saamattomuus, äkkipikaisuus jne jne. Ja kun ei masennuslääke ole päällä on tietty vähän alavireinen olo.

Näistä johtuen nyt sitten on tullut oltua pois töistä muutamiakin kertoja, ja saattaapi olla että työt tuosta johtuen loppuu vuoden vaihteessa. Muuten siis oisin saanut jatkaa vielä ainakin vuoden verran. Plääh!! No, ei auta. Pikkuriikkinen masuasukki on nyt se kaikkein tärkein. Tietysti nyppii kun omat tienestit laskee, mutta jospa tuo mies sen verran avustais….

Ens viikolla on palaveri pomojen kanssa tuosta työn jatkumisesta, päivitän sitten lisää. Ja nyt posliinia halaamaan taas.

Olin orientoitunut viettämään rauhallisen sunnuntain, ihan vain oman perheen kesken. No, sepä ei sitten onnistunut kun käly tuli muksujensa kanssa ihan yllättäen visiitille tuossa aamukymmenen - yhdentoista välillä. Ja lähtivät klo 18. Eihän siinä mitään, mukavia ihmisiä ja muksutkin ok, mutta kun mä INHOON sitä että tullaan ihan noin vaan yht’äkkiä. Mä haluan tietää etukäteen!!!!! No, sainhan mä kyllä tuliaisiksi synttärilahjan ja toinen käytiin hakemassa. Mutta mutta….

Toista lahjaa on käyttäny muksu koko illan, ja toisen oli kyllä ihan mieluisa puutarhaan liittyvä, mutta mua risoo tällä hetkellä tää koko puutarhajuttu. Siis se, että en voi tehdä ihan mitä tahansa, kun anoppi asuu samassa pihassa, ja käly tuo tänne uusia kasveja harva se kerta. Ihan ihanaa siis periaatteessa, mutta…. Kun mä olen tällainen itsekäs ja kiittämätön ihminen niin toki tykkään kyttyrää moisesta (kin).

Oliskohan mun ollut viisasta vain pysyä omissa oloissani siellä koirankoppikämpässäni, “vanhanapiikana”?