ADDikti

Nimittäin tällainen olotila kun  mikään ei juurikaan nypi eikä ärsytä. Viime ajat olen ollut yllättävän hyvällä ja tasaisella tuulella. Mitä nyt esim. toimintaleffaa katsoessa itkettä ja muuta, minkä pistän hormonivaihteluiden piikkiin. Ehkä tähän oloon vaikuttaa se, että raskauden viimeinen kolmannes on menossa. Tai ehkäpä tuo psykologilla ravaaminen on auttanut, saahan siellä purkaa tuntojaan melkoisen vapaasti.

Miehen ja lapsenkin kanssa on elo sujunut varsin auvoisissa merkeissä. Toki välillä on meinannut mennä hermo, mutta vain menannut. Yleensä vastaavissa tilanteissa (siis nenttien mielestä ihan mitättömissä jutuissa) olen saanut milloin minkäkin asteisen itkupotkuraivarin. Ainoa mikä harmittaa, on se että makkarissa ei nykyään jaksa kun käydä nukkumassa. Tai oikeastaan mä nukuna lähes kaiken senkin ajan minkä olen yksin kotona. Hemoglobiini on romahtanut suht mataliin lukemiin, se väsyttää. Olen nyt muutaman päivän napannut ekstrarautaa, toivottavasti vähän piristää.

Jostain syystä järki on näinä auvoisina viikkoina juossut ihan klimpeissä. Unohtelen asioita vielä normaalia enemmän, mm. unohdin mennä psykologin vastaanotolle, vedin autuaasti sikeitä soffalla hänen odotellessaan mua sinne. Vähänkö nolottaa mennä seuraavan kerran. No, ehkä hän psykologina ymmärtää. Harmittaa vaan tuhlata hänen aikaansa tuolla tavalla. Unohtelun lisäksi teen ja puhun ihan hassuja välillä. Ja joku hirveä pesänrakennuspuuska on iskenyt. Tekis mieli tehdä täällä kotona vaikka mitä kun jaksais. Ja vauvalle tekis mieli hankkia jo vaikka mitä, vaikka laskettuun aikaan on vielä kolme kuukautta. Vaan tämäkin kai kuuluu raskauteen.

Töiden suhteen tilanne on se, että olen työkkärin kirjoilla mutta kuulemma on hyvin epätodennäköistä että kukaan töihin patistaa. Enkä kyllä pystyisikään ainakaan oman alani hommiin, selkä-  ja lantion seudun kivut on niin helvetilliset jos joutuu yhtään enempi olemaan koipiensa päällä tai nostelemaan mitään. Tylsää.

Toivon todella että loppuaika menee kuitenkin edes yhtä mukavasti kun nämä viime viikot. Peukut pystyyn!

Tai paremminkin eipä oo aikoihin tullut kirjoitettua. Raskaana ollaan edelleen, ja olo on välillä helvetillinen välillä suhteellisen ok. Helvetillisyys johtunee osin siitä, että jouduin lopettamaan sekä Concertan että masennuslääkityksen kun raskaus todettiin. Masennus pääsi sitten sen verran pahaksi että olen ollut sairaslomalla viimeiset 2 kk, ja uudelleen lääkityksellä, tosin minimiannoksella.

Concertatta olo on kyllä tuskaa myös. Olen levoton, ärtyisä, mielialat heittelevät laidasta laitaan. Tuiskahtelen milloin mistäkin vähäpätöisestä syystä perheelleni, ja koirille saan hirveitä raivareita. Ja sitten nolottaa. Nukkuminen on vähän niin ja näin,  välillä nukkuisin päivät pitkät, sitten taas en saa nukuttua ollenkaan.

Joulukin tulla jolkottelee, mutta oonko mä saanut mitään aikaiseksi? No en! Eikä ole kamalasti joulufiilistäkään, mutta pitää koittaa teeskennellä lapsen takia. Ollaan me sentään pipareita leivottu, piparkakkutalo odottaa kasaamista, ja joululahjat on hankittu. En vain millään jaksaisi koristella kämppää (eikä huvita muutenkaan kun luukku muistuttaa kaatopaikkaa) tämän enempää kun nyt on tehty. Eli olen peräti verhot vaihtanut, muutaman tontun ja kynttilän ripotellyt pöydille ja takan reunukselle, ja jouluvalot on ikkunassa. Huoks!

Olispa jo toukokuun loppu, niin tää raskaus ja synnytys ois ollutta ja mennyttä. Pääsisi taas lääkitykselle, ei tarvis pelätä synnytystä ja miettiä päivät pitkät tuleeko musta ihan paska äiti.

No niin, tämä addi on nyt sitten pieniin päin. Ihan suunniteltu oli homma, tuli vain odotettua aikaisemmin ihan odotusvaiheeseen. Eli pillerit meni nurkkaan joskus helmi-maaliskuussa ja kolmisen viikkoa sitten näytti testi kahta viivaa. No, eikun Concertat nurkkaan, samoin Seronilit. Ja olo on sen mukainen. Sen lisäksi että on pahoinvointia, huimaa, päätä särkee, on vielä entiset addioireet eli totaalinen fleguilu, saamattomuus, äkkipikaisuus jne jne. Ja kun ei masennuslääke ole päällä on tietty vähän alavireinen olo.

Näistä johtuen nyt sitten on tullut oltua pois töistä muutamiakin kertoja, ja saattaapi olla että työt tuosta johtuen loppuu vuoden vaihteessa. Muuten siis oisin saanut jatkaa vielä ainakin vuoden verran. Plääh!! No, ei auta. Pikkuriikkinen masuasukki on nyt se kaikkein tärkein. Tietysti nyppii kun omat tienestit laskee, mutta jospa tuo mies sen verran avustais….

Ens viikolla on palaveri pomojen kanssa tuosta työn jatkumisesta, päivitän sitten lisää. Ja nyt posliinia halaamaan taas.

Olin orientoitunut viettämään rauhallisen sunnuntain, ihan vain oman perheen kesken. No, sepä ei sitten onnistunut kun käly tuli muksujensa kanssa ihan yllättäen visiitille tuossa aamukymmenen - yhdentoista välillä. Ja lähtivät klo 18. Eihän siinä mitään, mukavia ihmisiä ja muksutkin ok, mutta kun mä INHOON sitä että tullaan ihan noin vaan yht’äkkiä. Mä haluan tietää etukäteen!!!!! No, sainhan mä kyllä tuliaisiksi synttärilahjan ja toinen käytiin hakemassa. Mutta mutta….

Toista lahjaa on käyttäny muksu koko illan, ja toisen oli kyllä ihan mieluisa puutarhaan liittyvä, mutta mua risoo tällä hetkellä tää koko puutarhajuttu. Siis se, että en voi tehdä ihan mitä tahansa, kun anoppi asuu samassa pihassa, ja käly tuo tänne uusia kasveja harva se kerta. Ihan ihanaa siis periaatteessa, mutta…. Kun mä olen tällainen itsekäs ja kiittämätön ihminen niin toki tykkään kyttyrää moisesta (kin).

Oliskohan mun ollut viisasta vain pysyä omissa oloissani siellä koirankoppikämpässäni, “vanhanapiikana”?

Nonni, voi vittu!!! Se iski taas. Pirunmoinen ahdistus ja paniikki. Menin illalla nukkumaan vasta klo 2 (tai siis aamulla), ja kello soi vahingossa jo 6.20. Sen jälkeen en tietenkään saanut nukuttua kun toinen herätti klo 7. Ihan pirteänä nousin ylös, herättelin muksun, kävin käskemässä ukon ylös ja lähdin käyttämään koiria. Kaikki meni oikeastaan ihan ok, mitä nyt mies normaaliin tapaansa nusutti pilkkua ja kuuli kaiken mun sanoman kirjaimellisesti. Mä tietysti vedin herneet.

Sain muksun ihan ok kouluun, halittiin ja heipatettiin. Likka oli oikein reipas ja oltiin koulun pihalla ihan ajoissa. Mutta kun pääsin himaan, se iski. Istuin alas sohvalle ajatuksena vähän neuloa ennen junalle lähtöä (sattui olemaan myöhäisempään töihiin meno tänään). Ja sitten…. jumalaton ahdistus, rintaa puristi, itketti niin että ei henki meinannut kulkea. Koirakin tuli ihan hädissään ihmettelemään ja läpyttelemään tassulla mammaa. Ei ymmärrä. Concertaa syön edelleen, samoin sen yhden kapselin Seronilia (no, tunnustan, vähän on lipsunut eikä ihan joka päivä ole mennyt). Oli pakko varata aika lekurille, meen puolen päivän jälkeen.

Nolotti soittaa duuniin, kun en pystynyt puhua kunnolla kun itketti niin. Änkytin vaan että en pysty tulemaan ja soitan iltapäivällä. Harmittaa sekin niin vitusti että joudun kai taas olemaan pois. Mä nimittäin oikeesti tykkään tästä nykyisestä hommastani. Mukavan monipuolista ja ihanat duunikaverit. Tällä menolla ei varmasti tule jatkoa sopimukselle. Kele!!!!

Ainoa ahdistava asia, minkä keksin, on se että mä joudun nykyään lähes yksin viihdyttää tuota likkaa. Mies istuu toisessa huoneessa koneella, ovi kiinni, ja muksu huutaa koko ajan mun niskassa. Onneksi sillä on kamuja joiden kanssa viettää aikaa,  mutta tarviihan se vanhempiensa huomiotakin silloin tällöin. Ja nimen omaan isänsä, sillä likkahan ei ole mun, mä olen “vain” äitipuoli vaikka hirmu hyvät välit meillä onkin. Musta tuntuu, että mies ottaa kontaktia likkaan nykyään enää vain silloin kun pitää komentaa sitä tekemään jotain. Pitäs ottaa puheeksi tuo asia, mutta kun mä en helvetti soikoon saa sanottua tuota. Kerran vihjaisin, ja se ymmärsi sitten niin että en halua olla likan kanssa ollenkaan eikä mies esim. voi mennä päiväksi harrastuksiinsa kun mä “joudun” olla lapsen kanssa. Enhän mä helvetti soikoon sitä tarkoittanut!!!!

Vittu mä varmaan onnistun tyrimään tämänkin liiton kun teen tosta big issuen. Mutta kun mulle se on Big Issue!! Plääääääääääääääääääh!!!!

Mä olen aina kärsinyt tietynlaisista äänistä ja vilkkuvista valoista. Mahtaakohan olla addipiirre tuokin? Katselin äsken Aavekuiskaajaa, ja jostain syystä tässä nimenomaisessa jaksossa oli runsaasti nopeasti vaihtuvia kuvia ja vilkkuvaa valoa. Ai hitto että tuli huono olo. Sama olo tulee kun katsoo “vapaalla kädellä” kuvattuja pätkiä. Esim. leffa Blair witch project oli tuskallista katsottaaa tuon(kin) takia. Mahtaako mulla olla samaa ongelmaa?

Olen koko ikäni kokenut olevani jotenkin erilainen. Kysymykseen kuka ei kuulu joukkoon vastattiin aina yleensä “Addikti”. En osaa tarkemmin määritellä, miten olin erilainen. Kukaan ei suoraan minulle sanonut, enkä osannut verrata itseäni muihin sillä tavalla että olisin ymmärtänyt miksi olen toisenlainen kuin muut. Näin vain on aina ollut. Vaikka nykyään suhteellisen hyvin tulen toimeen kaikenlaisissa porukoissa, en koskaan koe kuuluvani yhteenkään.

Olen aina viihtynyt omissa oloissani ja tarvinut runsaasti omaa aikaa myös parisuhteessa ollessani. Väilillä olen suorastaan poissaoleva omien ajatusteni kanssa. Ovenpielet, lyhtypylväät, huonekalut sun muut ovat aina hypänneet tielle kun olen ollut liikkeessä, siksipä olenkin usein täynnä mustelmia. Tavarat karkaavat käsistä, ovet paukkuvat tahtomattani ym. ja tämä on usein aiheuttanut sen että läheiseni tulkitsevat minun olevan vihainen ja paukuttelevani tavaroita sen takia. En kykene keskittymään kunnolla asioihin jotka eivät minua kiinnosta, tämän takia esim. opiskelu ja varsinkin teoriapuoli on aina ollut hankalaa. Jos taas teen jotain joka kiinnostaa tavattomasti, keskityn niin että en näe enkä kuule mitään, ja suutun tavattomasti jos joku tulee keskeyttämään. Saatan touhuilla mielenkiintoisen asian parissa vaikka 24 tuntia nukkumatta  ja syömättä. Olen yliherkkä tietynlaisille äänille, kosketuksille, materiaaleille…. Tuossa muutamia oireista, joita minulla on ollut niin pitkään kuin muistan. Muitakin on mutta en nyt tähän hätään muista.

Kun äitini löysi biologisen perheensä, selvisi että heissä on runsaasti addeja ja adhd:ta sairastavia. Äiti alkoi ensimmäisenä epäillä veljelläni olevan ko. vaivan, tämä on nimittäin melkoinen duracell-pupu jonka kaikki hankkeet menevät päin mäntyä. Sitä myötä aloin itsekin googletella aiheesta. Mitä enemmän selvitin ja luin ja tein testejä, sitä varmempi olin; minulla on add tai adhd.

Olin kärsinyt masennuksesta pitempään, ja niissä asioissa terveysasemalla käydessäni otin puheeksi adhd-tutkimukset. Hoitajan kanssa sitten teimme erinäisiä testejä,  hän haastatteli minua useita kertoja, jouduin hankkimaan vanhoja todistuksiani ym. dokumenttia. Niiden perusteella hän sitten konsultoi vastuulääkäriäni, joka oli sitä mieltä että kannattaa laittaa minusta lähete eteenpäin. Niin sitten jäin odottamaan kutsua tai hylkäystä HUSin neuropsykiatriselta poliklinikalta.

Jonot näihin tutkimuksiin kunnallisella puolella ovat pitkät. Itse odotin puolitoista vuotta vastaanotolle pääsyä. Ensin kävin psykiatrin vastaanotolla, sen jälkeen useamman kerran neuropsykologin vastaanotolla tekemässä kaiken maailman testejä, ja viimeksi vielä psykiatrin luona loppulausunnon kuulemassa.Tällä käynnillä sitten sain kokeiltavaksi Concertan, jota käytän edelleen, sillä se on mielestäni helpottanut elämääni huomattavasti.

Käyn edelleen HUS:issa kontrolleissa, nykyään siellä seurataan kai noin vuoden verran ennen kuin pistetään jonnekin muuall. Kunnalliselle? Yksityiselle? En tiedä, jää nähtäväksi.

Viettelinpä viikonlopun ihan luomuna, en siis ottanut Concertaa. Ja sen kyllä huomasi. Ja huomaa vieläkin. Kauhea tiskivuori, en saanut siivottua enkä pestyä pyykkiä, mies ressukka sai ihan yksin kasata kirppiskamoja ja touhuta paikkoja kuntoon. Koko mun viikonloppu meni nojatuolissa istuen ja telkkaria töllöttäen.

Tänään sitten otin taas lääkkeen kun piti duuniin, ja BUM!! Taas on virtaa ja aivokoppa toimii suht. järjestelmällisesti. Töissä sain valmiiksi muutaman pienimuotoisn projektin. Kotiin tultuani pistin vielä pyykit pyörimään, tiskikoneen päälle, sain laitettua kasan CDitäni koneelle ym. ym. mitä piti tehdä viikonloppuna.

Aion kyllä jatkossakin noita luomuviikonloppuja pitää, kun ei olo tuon pahemmaksi mene. Se eka luomupäivähän oli vähän huono, mutta silloin kuvaamiani oireita ei enää ole tullut vaikka lääke onkin jäänyt ottamatta. Pahemmat oireet tulevat, kun satun unohtamaan muutamaksi päiväksi masennuslääkitykseni.

Heräsin äsken itkien. Sitä tapahtuu aina silloin tällöin. Yleensä syynä on uni, jossa kiertelen jo kuolleiden isovanhempieni taloa ja pihaa, vähän jo rempalleen päässyttä. Ja uni loppuu aina siihen että alan itkeä ikävästä heitä kohtaan, ja herätessä itken ihan oikeastikin.

Isovanhempani ovat kuolleet jo yli kymmenen vuotta sitten. He olivat minulle todella rakkaita. Vietin paljon aikaa heidän luonaan lapsuudessa ja nuoruudessa, myöhemmin he muuttivat perheemme luokse asumaan, siihen saakka kunnes sitten kuolivat. Mummon kanssa touhuiltiin kaikenlaisia “tyttöjen juttuja”, hän kantoi minulle kesällä jäätelöä pihakeinuun Flora-rasiassa ja saunaan limpparia villasukassa (että pysyisi viileänä). Papan kanssa kierreltiin pitkin metsiä “kusiaisten sielunelämää tutkimassa”, hiihdeltiin talvisin, iltaisin ja sadepäivinä pappa kertoi itse sepittämiään hurjia Lapin-satuja. He olivat minulle maailman parhaat mummu ja pappa.

Äitini oli heidän ainoa, adoptoitu lapsensa ja minä ensimmäinen lapsenlapsi. Isovanhempien kuoltua on äiti alkanut kertoa kaikenlaista lapsuudestaan, negatiivisia asioita, ja moittia isovanhempiani. Hän on myös löytänyt oman biologisen perheensä ja isovanhempani ovat jääneet lähes täysin unholaan. Ymmärrän kyllä miten iso asia on löytää omat juurensa ja saada vihdoin kauan kaipaamiaan sisaria, veljiä, tätejä ja enoja. Ymmärrän senkin, että äiti saattaa tuntea tietynlaista katkeruuttaa isovanhempia kohtaan, sillä he kielsivät häneltä äidille itselleen tärkeitä asioita jotka hän ehkä olisi saanut tehdä jos olisi ollut biologisen perheensä parissa. Mutta minä rakastan mummua ja pappaa edelleen, ja kaipaan heitä valtavasti, joten en halua kuulla jatkuvaa mollausta ja panettelua.

Miten pitkään ikävä voi kestää?

Taas valo viiltää taivaanrantaa
Se päivän yöstä erottaa
On tullut aika pois se antaa
Jota niin paljon rakastaa

Markus Backström